— Kirous vaikutti nopeasti. Sen sai ensin — tunnonvaivoina mies kokea. Se kalvoi hänen sieluaan, se riudutti hänet elävältä ja ajoi hänet paikasta paikkaan, nainen ja lapsi mukanaan. Naisen puhtaus ja rakkaus lisäsivät hänen kärsimyksiään, ja vihdoin hän ymmärsi, että Jumalan käsi oli raskaana laskenut hänen päällensä. Nainen näki hänen surunsa, mutta ei tuntenut sen syytä. Ja sitten vasta kirous saavutti naisen. He lähtivät pohjoiseen — kauas Barren Landsin toiselle puolen, mutta kirous seurasi heitä sinnekin. Se kalvoi miehen elämää, kunnes — hän kuoli. Se tapahtui seitsemän vuoden kuluttua lapsen syntymästä.

Öljylamppu alkoi savuta, ja Jan väänsi nopeasti sydäntä alas, niin että he joutuivat pimeään.

— Silloin alkoi kirous ahdistaa naista ja lasta. Etkö usko, että isien pahat teot joutuvat heidän lastensakin kärsittäviksi? Kautta taivaan — niin on asia — niin on asia! Kirous tuli monella tavoin — ja sitten — se tuli vihdoin tällä tavoin.

Janin ääni muuttui sähinäksi. Thornton saattoi tuntea hänen kuuman hengityksensä pöydän yli kumartuessaan, ja hänen silmänsä kiiluivat pimeässä kuin kaksi tulista hiiltä.

— Se tuli näin! Jan huohotti. — Leiriin oli saapunut muuan lähetyssaarnaaja — muuan — muuan kristitty etelästä, ja hän oli hyvä ystävä naisen kanssa ja saarnasi Jumalasta, ja nainen uskoi häntä. Poika oli aivan pieni ja näki kaikenlaista, mutta alussa hän ei ymmärtänyt. Sittemmin hän ymmärsi, että lähetyssaarnaaja rakasti hänen äitinsä kauneutta ja pyrki voittamaan sen — mutta ei onnistunut siinä sen vuoksi, että nainen ei koskaan elämässään voinut rakastaa muuta kuin tuota ainoata, jolle hän ensiksi oli sydämensä antanut. Suuri Jumala, silloin tapahtui eräänä iltana, että kaikki ihmiset kokoontuivat peuranpaistojuhlille suurien nuotioiden ympärille, eikä ketään ollut pikku majan läheisyydessä, missä poika ja hänen äitinsä asuivat. Poika oli juhlassa, mutta tuli juosten kotiin — palanen rasvaa tippuvaa lihaa kädessään äidille — ja hän kuuli tämän huudon ja juoksi sisälle — ja lähetyssaarnaaja löi hänet lattiaan. Silloin se tapahtui, ja poikakin ymmärsi ja ajoi takaa miestä ja kirkui, että tämä oli tappanut hänen äitinsä. Janin ääni kuulosti nyt hirveän rauhalliselta.

— Se on totta, Thornton — siitä illasta alkaen hän kuihtui kuin kukka! Hän kuoli ja jätti pojan yksinään kantamaan kirousta. Ja se poika, Jack, oli Jan Thoreau. Nainen oli hänen äitinsä.

Seurasi äänetön, pelottava kuolemanhiljaisuus, jonka hetkisen kuluttua
Thornton keskeytti ojentamalla kätensä ja hapuilemalla, kunnes kosketti
Thoreaun molempiin käsiin, joihin hän lujasti tarttui.

— Ja — siinäkö kaikki? hän kysyi hiljaa.

— Ei, siinä on vain alku, Jan sanoi hiljaa. — Kirous on seurannut minua, Thornton, kunnes olen maailman onnettomin mies. Tänään olen tehnyt kaikki, mitä tehdä voi. Kuollessaan isäni jätti papereita, jotka äitini piti antaa minulle täysikasvuiseksi tultuani. Hänen kuollessaan sain ne. Hän ei tiennyt, mitä niissä oli, ja siitä minä olen iloinen. Sillä ne kertoivat samaa, minkä minä nyt olen kertonut sinulle, Jack, ja haudastaan isäni pyysi minua sovittamaan, mitä voin. Asettuessaan toden teolla pohjolaan hän otti mukaansa suurimman osan omaisuuttaan — joka oli suuri — ja sijoitti sen siihen, mistä ei kukaan milloinkaan voisi löytää sitä — suureen yhtiöön. Puolet siitä, hän kirjoitti, kuuluisi minulle. Toisen puolen hän pyysi minua palauttamaan lapsilleen ja oikealle vaimolleen, jos tämä eli. Olen tehnyt enemmänkin. Olen luopunut kaikesta — sillä mitään siitä ei kuulu minulle. Puolet joutuu niille molemmille lapsille, jotka hän hylkäsi. Toinen puoli kuuluu lapselle, joka ei silloin vielä ollut syntynyt. Äiti — on — kuollut.

— Siinä ei ole kaikki, Jan, Thornton sanoi hetkisen vaitiolon jälkeen.