— Ei, siinä ei ole kaikki, Jan vastasi. — On niin paljon vielä kerrottavaa, että jos sen sinulle kertoisin, ei sinun olisi vaikea käsittää, miksi Jan Thoreau on maailman onnettomin mies. Olen sanonut sinulle, että tämä oli vain alkua. En ole puhunut sinulle, kuinka kirous on seurannut minua ja ryöstänyt minulta elämäni parhaimman, kuinka se on kiusannut minua yötä päivää kuin paha henki, murskannut toiveeni ja lopuksi tehnyt minusta muukalaisen, joka ei kuulu mihinkään kansaan, ilman ystäviä, ilman — sitä — jonka sinäkin tahdoit uhrata tämän Oxford Housessa olevan tyttösi tähden. Enkö ole oikeassa! Sano! Ethän sinä lähde hänen luokseen? Menethän etelään ja kerran on suuri Jumala palkitseva sinua!

Hän kuuli Thorntonin nousevan.

— Sytytänkö kynttilän?

— Älä, Thornton sanoi, ja heidän kätensä osuivat pimeässä yhteen. Toisen äänessä oli nyt ylpeyden ja voitonriemun sävy. — Jan, hän sanoi hiljaa, — minä kiitän sinua, että olet johdattanut minut sellaisen Jumalan eteen kuin teidän. En milloinkaan ennen ole kohdannut Häntä. Me lähetämme lähetyssaarnaajia teitä pelastamaan, me pidämme teitä vain puolisieluisina villeinä — mutta me olemme sokeita. Sinä olet opettanut minulle enemmän kuin kaikki saarnat, ja tämä teidän suuri, ihana maailmanne palauttaa minut parempana ihmisenä. Minä lähden — etelään. Kerran tulen takaisin teidän pariinne ja elämään teidän elämäänne. Minä tulen, mutta ilman kirousta hartioillani. Jos voisin lähettää tämän tervehdyksen hänelle ja pyytää häneltä anteeksi, sanoa hänelle, mikä minusta oli vähällä tulla ja että yhä toivon — uskon — niin minun olisi keveämpi lähteä tuohon toiseen maailmaan.

— Sen kyllä voit, hän sanoi. — Minä vien sinulta tämän tervehdyksen perille, ja teenpä enemmänkin — minä sanon hänelle, mitä Jan Thoreau on onnellisin mielin löytänyt Thorntonin sydämestä. Hän kuuluu minun kansaani, ja hän antaa anteeksi ja rakastaa sinua vielä enemmän kuin sinä milloinkaan. Sillä, Jack, creen Jumala opettaa suurien lumiaavikoiden kansaa pitämään tätä kunnianaan. Hän rakastaa sinua yhä, ja jos on jäljellä toivoa, se palaa hänenkin rinnassaan.

— Ystäväni… Jotain nyyhkytyksen tapaista kuului Thorntonin huulilta.
— Entä sinä — löydänkö sinutkin taas? — —

— Minä jätän Oxford Houseen tiedon, minne suuntaan kulkuni — hänelle
—, Jan sanoi.

— Hyvästi, Thornton sanoi kumealla äänellä.

Jan kuunteli, kunnes hänen askelensa olivat häipyneet, ja sitten hän istui kauan nojaten käsivarsillaan pikku pöytään. Ja Kazan, joka vinkui hiljaa, näytti tietävän ja ymmärtävän, että tässä pimeässä huoneessa oli hänen isäntänsä raskas sydän vihdoinkin saanut huojennusta.

28