Soittoa vielä kerran
Tänä iltana Jan meni viimeistä kertaa takaisin metsiensä helmaan; ja hän kulki koko sen yön, ja jokaisella taaksejääneellä kilometrillä kasvoi jokin hänen rinnassaan suuremmaksi ja rohkeammaksi, kunnes hän läiskytteli piiskalla vanhaan tapaansa, ja hänen verensä lauloi sopusoinnussa erämaan hengen kanssa. Vielä kerran hän oli kotona. Hänellä oli metsä, täynnä tuulien ja puitten hiljaisia kuiskeita, aina ollut kotinaan, ja tänä iltana se oli vielä enemmän kotina kuin milloinkaan ennen. Yksinään ja sielultaan sairaana, vailla muuta toivoa kuin saada hautautua yhä syvemmälle ja syvemmälle sen uumeniin, hän tunsi sen elämän, myötätunnon ja rakkauden hiipivän sydämeensä, surevan yhdessä hänen surujaan, lämmittävän häntä toivollaan, vakuuttavan hänelle, kuten ennenkin, puidensa, vuoriensa, salamoidensa ystävyyttä.
Ja ylhäältä katselivat tähdet häntä kuin miljardit pikku tulet, rakastavien käsien sytyttämät hänen tietään valaisemaan — nämä tähdet, jotka olivat tarjonneet hänelle soittoa, lepoa ja rauhaa koko hänen elämänsä ajan ja opettaneet hänelle enemmän Jumalan hiljaisesta voimasta kuin ihmiskielet milloinkaan saattoivat kertoa. Jan Thoreau tiesi nyt, että näistä tästä lähtien tuli hänen elämänsä, hänen jumalansa. Tuhat kertaa hän oli soitollaan luonut eloa ja muotoa noihin tähtivarjoihin, noihin korkeisiin honkiin, matalien pensaiden, kivien ja vuorien varjoihin. Nyt se ei ollut enää leikkiä. Jokainen yön hetki ja joka päivä, joka seuraava yö ne kävivät hänelle yhä todellisemmiksi, ja hänen tulensa maalasi hänelle tuossa synkässä pimeydessä tuntemattomia tauluja, ja puut ja kalliot ja pensaat lohduttivat häntä yhä enemmän ja enemmän hänen yksinäisyydessään ja antoivat hänen liikkeissään, vaihtuvissa varjoissaan tuntea kuin ne olisivat eläviä olentoja. Kaikkialla hän tapasi samoja vanhoja ystäviä — muuttumattomina ja lujina. Honganvarjo, joka hiljaiseen tapaansa nyökkyi hänelle, oli tänä iltana sama mikä oli nyökkäillyt hänelle edellisenäkin iltana, satoja iltoja sitten; tähdet olivat samat, puiden latvoista hänelle kuiskivat tuulet olivat samat, kaikki oli kuin eilen — niin kuin oli ollut vuosia takaperinkin — ne eivät milloinkaan jättäneet häntä, niiden uskollisuus ei milloinkaan kylmennyt. Hän oli rakastanut metsää — nyt hän jumaloi sitä. Sen suuressa hiljaisuudessa hänellä oli Melisse. Se kuiski hänelle yhä hänen vanhasta rakkaudestaan, heidän onnensa päivistä ja vuosista, ja metsineen hän eli yhä uudelleen ja uudelleen näitä päiviä, ja kun hän nukahti metsineen, hän uneksi niistä.
Melkein kuukausi oli kulunut, ennen kuin hän saapui Oxford Houseen ja tapasi suloisen tytön, jota Thornton rakasti. Hän teki niin kuin Thornton oli pyytänyt ja lähti sitten eteenpäin — pohjoiseen ja itään. Hänellä ei ollut nyt mitään muuta tehtävää kuin samoilla ympäri metsiään.
Hän lähti Hayesiin, hankki intiaanileiristä itselleen tarpeellisia ruokavaroja ja pysähtyi vihdoin alkukeväästä kauaksi Cutawayhin. Tänne hän leiriytyi ja viipyi siellä jonkun aikaa karhuja metsästelemässä. Sitten hän suuntasi taas kulkunsa pohjoiseen ja itään — aina poispäin Lac Bainista. Kun ensimmäiset lahdelta puhaltaneet kylmät tuulet ilmoittivat talven lähestyvän, hän rupesi äkkiä ikävöimään pohjoiseen ja länteen, palatakseen vielä kerran Barren Landsiin. Mutta sen sijaan hän lähtikin etelään päin, ja näin ollen tapahtui, että hän vuoden perästä Lac Bainista lähdöstään rakensi majansa syvälle metsään, God's Riverin varrelle, kahdenkymmenen kilometrin päähän Oxford Housesta, ja alkoi taas metsästellä yhtiön hyväksi. Hän ei ollut unohtanut Thorntonille antamaansa lupausta, ja Oxford Houseen hän toimitti tiedon olinpaikastaan siltä varalta, että tämä palaisi.
Kun talvi oli kulunut yli puolivälin, Jan palasi turkiksineen Oxford Houseen. Saman päivän iltana, jolloin hän saapui leiriin, hän kuuli jonkun pohjoisesta päin tulleen ranskalaisen puhuvan Lac Bainista. Kukaan ei havainnut Janin kasvojen muuttumista, kun hän istui pimeässä nurkassa yhtiön varastohuoneessa. Heti sen jälkeen hän meni ranskalaisen perässä ulos, ja tultuaan niin kauaksi, etteivät muut kuulleet, hän pysäytti vieraan.
— Hyvä herra, te puhuitte Lac Bainista, hän sanoi ranskaksi. —
Oletteko ollut siellä?
— Olen, toinen vastasi, — olin siellä viikon odottamassa ensimmäistä rekikeliä.
— Se on minun entinen kotini, Jan huomautti ja yritti hillitä ääntään.
— Haluaisin tietää — onko siellä tapahtunut mitään muutoksia.
Tapasitteko Cumminsia — toimitusmiestä?
— Kyllä, hän oli siellä.