— Entä — entä Jean de Gravois, ensimmäinen mies?
— Hän oli poissa. Hitto, kuulkaas tuota! Koirat tappelevat!
— Hetkinen, hyvä herra, Jan pyysi, kun ranskalainen aikoi juosta sinne. — Toimitusmiehellä oli tytär — Melisse —
— Hän lähti Lac Bainista aikoja sitten, erämies keskeytti hänet kärsimättömästi. — Herra Cummins kertoi, ettei ollut nähnyt häntä pitkään aikaan — luulen hänen sanoneen vuoteen. Hitto vieköön, kuulkaas! Ne repivät toisensa kappaleiksi, ja ne ovat minun koiriani, hyvä herra, minä tunnen niiden äänet tuhansien joukosta!
Hän juoksi pimeyteen, ja Jan aikoi ensin seurata mukana, mutta sitten hän pysähtyi ja meni sen sijaan yhtiön varastohuoneelle. Hän otti käärönsä ja asteli metsänreunaan rekensä ja koiriensa luo. Tänä yönä kulkiessaan metsän läpi Jan ei kiinnittänyt huomiota tähtiin eikä ystävällisiin varjoihin…
— Vuoteen, hän toisti yhä uudestaan ja uudestaan itsekseen, ja kerran, kun Kazan hankasi itseään hänen jalkaansa vasten ja katsoi häntä kasvoihin, hän sanoi: — Oi, Kazan, Melissemme on mennyt englantilaisen kanssa! Suuri Jumala suokoon heille onnea!
Tämän jälkeen hänestä tuntui metsä entistä tenhoavammalta. Hän ei palannut keväällä Oxford Houseen, vaan myi turkiksensa ohikulkevalle puoliveriselle ja vaelteli koko kevään ja kesän ympäri maata länteen päin. Tammikuussa hän palasi majaansa, kun lumi oli vahvimmillaan, ja kolmea päivää myöhemmin hän lähti ottamaan ruokavaroja Hudson Bayn leiristä, God's Lakesta, sen sijaan että olisi poikennut Oxford Houseen. Heidän kulkiessaan eräällä järvellä, Kazan hypähti hetkeksi syrjään vetohihnoistaan ja haukkasi jotain lumesta.
Jan näki sen, mutta ei ajatellut sitä sen enempää, ennen kuin vähän myöhemmin, kun Kazan pysähtyi, laskeutui maahan, puri valjaitaan ja vinkui tuskasta. Silloin hän tuli ajatelleeksi Kazanin äkkinäistä haukkaamista, ja hän tunsi kuin puukoniskun. Kauhusta ja pelosta huudahtaen hän vaipui koiran viereen polvilleen. Kazan vaikeroi, ja sen tuuhea häntä laahasi lunta, kun Jan otti sen suuren, susimaisen pään käsiinsä. Ei ainoatakaan ääntä päässyt nyt Janin huulilta; hitaasti hän veti vain koiran syliinsä, kunnes piti sitä käsivarsillaan kuin pikku lasta. Koiran ainoa silmä oli kiinnitettynä isäntänsä kasvoihin, uskollisesti odottaen jotain merkkiä, jotain sanaa tältä vielä, vaikka kummalliset tuskat ja kivut kalvoivat sitä, ja tässä silmässä Jan näki tuon punertavan kaihin, jonka hän oli nähnyt satoja kertoja ennen kettujen ja susien silmissä, kun nämä kuolivat myrkytettyyn syöttiin.
Kumea valitus parahti Janin huulilta, ja hän painoi poskensa Kazanin päätä vasten ja nyyhkytti nyt kuin lapsi, Kazanin hieroessa kuumaa kuonoaan hänen poskeensa ja jännittäessä lihaksensa ottelemaan viimeisen kerran sitä vastaan, mikä tuotti surua hänen isännälleen. Kesti kauan, ennen kuin Jan nosti kasvonsa pörröisestä päästä, ja kun hän vihdoin sen teki, hän tiesi menettäneensä viimeisenkin rakkautensa, viimeisenkin toverinsa, kaiken, mikä hänet yksitoikkoisessa maailmassaan sitoi lihaan ja vereen. Kazan oli kuollut…
Hän otti reestä huopapeitteen ja kääri Kazanin siihen ja kantoi sen kappaleen matkaa tieltä. Pää painuksissa hän saapui neljän koiransa vetämänä God's Houseen. Puolta tuntia myöhemmin hän palasi ruokavaroineen erämaahan. Oli pimeä hänen saapuessaan sille paikalle, mihin oli jättänyt Kazanin. Hän laski sen rekeen, ja nuo neljä vetokoiraa vinkuivat, hoippuessaan taakkoineen tietään. Ne tunsivat ruumiinhajua. Kauas metsään järven toiselle puolen ne pysähtyivät, ja Jan teki nuotion.