Tänä yönä Jan veti Kazanin luokseen, niin kuin hän joka yö yksinäisessä elämässään oli tehnyt, ja häntä värisytti, kun muut koirat epäluuloisesti hiipivät pois hänen luotaan, ja tuli ja honkien latvat särkivät metsän hiljaisuuden. Hän katseli räiskyviä liekkejä, vaihtuvia varjoja, joita ne synnyttivät; nämä näyttivät tanssivan ja ilvehtivän hänen ympärillään, ja hänestä tuntui nyt kuin ne eivät enää olisikaan hänen ystäviään, vaan pilkkaisivat häntä, riemuitsisivat Kazanin kuolemasta ja painaisivat hänen mieleensä, että hän oli yksin, yksin, yksin! Hän antoi nuotion palaa loppuun eikä kohentanut sitä, ennen kuin alkoi tuntea olonsa viluiseksi, ja kun hän vihdoin rauhallisesti uinahti, hän kuuli yhä honkien latvojen kuiskivan, että Kazan oli kuollut ja että samalla viimeinenkin heikko side Jan Thoreaun ja Melissen välillä oli katkennut.

Päivän koittaessa hän jatkoi matkaansa, Kazan reessä peitteeseen käärittynä. Hän aikoi yrittää ehtiä majaansa samana iltana ja seuraavana päivänä haudata vanhan toverinsa. Hänen saapuessaan aukealle paikalle, joka oli hänen ja virran välissä, oli jo pimeä. Taivaanlaella oli runsaasti tähtiä hänen kompuroidessaan suurta, puutonta harjannetta ylöspäin, jonka juurella hänen kotinsa oli. Sen kukkulalle hän pysähtyi ja istahti kallionkielekkeelle — hänen ja revontulten himmeiden liekkien välillä ei ollut muuta kuin tuhatkilometrinen avaruus. Alhaalla lepäsi metsä mustana ja hiljaisena, ja hän katsahti sinne päin, missä tiesi tupansa odottavan häntä — sekin mustana ja hiljaisena.

Ensi kerran hänen mielensä valtasi ajatus, että tämä oli hänen kotinsa — että metsällä, hiljaisuudella ja tuolla männikköön kätketyllä pikku majalla oli hänelle nyt suurempi merkitys kuin muutamaa tuntia aikaisemmin, jolloin Kazan eli ja toverina juoksi hänen rinnallaan. Tuonne alas hän hautaa sen. Ja hän oli rakastanut Kazania; hän tiesi nyt, painaessaan käsillään kirveltävää sydäntään, että hän olisi taistellut Kazanin tähden — antanut henkensä hänen tähtensä — niin kuin veljen tähden. Tuonne alas hiljaisen kuusen alle hän hautaa tuon vanhan eläimen viimeiset jäännökset, ja hänen sydämessään heräsi kaipuu, melkeinpä rukous, että Melisse saisi tietää, ettei hänellä, Jan Thoreaulla, ole enää mitään muuta jäljellä kuin hauta, ja että tuossa haudassa lepää heidän vanha ystävänsä, heidän vanha leikkitoverinsa… Kuumat kyyneleet sumensivat Janin silmät, ja hän kätki kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti, niin kuin hän oli nyyhkyttänyt vuosia takaperin, kun hänelle etelän erämaihin saapui tieto, että Melisse makasi kuoleman kielissä.

— Melisse, Melisse…

Hän lausui nyyhkyttäen ääneen tytön nimeä ja tuijotti kyyneltensä läpi kauaksi pohjoista kohti, huusi suruissaan häntä ja katseli yhäti tähdistä kimmeltelevään avaruuteen, ikään kuin toivoen, että Melissen suloiset kasvot vielä kerran sieltä tulisivat näkyviin ja ilmestyisivät hänelle. Ja huutaessaan hänen nimeään hän oli kuulevinaan ääntä avaruudesta, niin suloista, hiljaista ja vienoa, että hänen sydämensä sykintä tuntui pysähtyvän, ja hän nousi pystyyn ja ojensi kätensä taivasta kohti, sillä Jan Thoreau tiesi kuulevansa viulunsoittoa pohjoisesta päin — että Melisse oli äärettömän etäältä kuullut hänen huutonsa, hänen rukouksensa ja soitti hänelle ja Kazanille.

Ja hänen kuunnellessaan laskeutuivat hänen kätensä äkkiä alas, ja hänen silmänsä säihkyivät kuin niissä olisivat palaneet kaikki taivaan tähdet, sillä soitto läheni lähenemistään, kunnes hän otti Kazanin käsivarsilleen ja juoksi vuorta alas. Nyt se hälveni metsään — sitten se kaikui taas, kuten hän oli kuulevinaan, heikommin ja etäämpää ja houkutteli häntä metsän syvyyteen. Muutamaan minuuttiin hän ei selvästi aistinnut mitään muuta kuin tämän äänen, ja niin kuin John Cumminskin monta vuotta sitten oli kutsunut Lac Bainiin enkeleitä, mennen hänkin silloin yöhön tätä ihmeellistä soittoa vastaanottamaan, niin kutsui Janin sielukin nyt heitä, hänen painaessaan Kazania rintaansa vasten, ja hoiperrellessa eteenpäin. Äkkiä hän näki tuvan, tuvassa paloi kynttilä!

Hiljaa hän laski Kazanin lumelle, ja pitkän ajan hän seisoi kuunnellen viulun vienoja säveliä. Joku oli hänen majassaan — elävät kädet soittivat! Ei ollutkaan siis vain Melissen henki tullut hänen luokseen hänen syvimmässä surussaan, ja nyyhkytys pääsi hänen huuliltaan. Askel askelelta hän kulki eteenpäin, ja ovelle hän pysähtyi taas ihmettelemään, oliko hän hullu, olivatko metsän henget yhä pettämässä häntä, oliko — oliko —

Vielä askel…

Suuri Jumala, nyt hän kuuli — se oli tuon vanhan rakkauslaulun vienoa soittoa, esitettynä ikivanhaan tapaan, kaikkine vanhoine kaihoineen, kuiskivine riemuineen, vienoine valituksineen elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta! Äänekkäästi huudahtaen hän paiskasi oven selälleen ja syöksyi ojennetuin käsivarsin sisälle, ja hänen silmiään häikäisi äkkinäinen kynttilänvalo, ja huudahtaen, vihlovasti kuten hänkin, tuli joku läpi tämän valon juosten häntä vastaan — Melisse, entinen ihana Melisse, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, nyyhkytti hänen nimeään, pyysi häntä entisellä vienolla äänellään suutelemaan, suutelemaan itseään. Ensi kerran elämässään Jan Thoreau tunsi heikkouden ja väsymyksen vallanneen hänet. Kaikki mustui hänen silmissään. Hän tiesi kuitenkin, että Jean de Gravoiskin lähestyi häntä, ja hän kuuli Melissen huutavan häntä, tunsi hänen käsivartensa ympärillään, tunsi hänen kasvonsa olevan omiaan vasten. Ja kun pimeys hänen ympärillään yhä sakeni, hän tunsi soluvansa sinne, hän kuiskasi heille, joita hän ei enää kyennyt näkemään:

— Kazan — kuoli — yöllä —