Cummins palasi seuraavana päivänä — ei sen vuoksi, että hänen työnsä villien erämiesten keskuudessa etelässä olisi suoritettu loppuun, vaan hän oli loukkaantunut pudotessaan liukkaalta kallionkielekkeeltä. Kun Jan, joka oli metsässä halonhakkuussa, näki valjakon kiitäen tulevan ja pysähtyvän pikku majan eteen ja vieraan creen puoliksi kantavan vahingoittunutta miestä sisälle, hän riensi yli uudisasutuksen, rinnassaan kolkko tuskantunne.
Mitä hän näki oven avattuaan, rauhoitti kuitenkin häntä. Cummins oli polvillaan kehdon ääressä, voimakkaat hartiat etukumarassa, ja Melisse lausui hänet tervetulleeksi koko äänivarastollaan. Cumminsin luuvamma ei ollut paha; ja kun asianlaita oli niin, Jan piti sitä kaitselmuksen vartavasten lähettämänä. Uudet ajatukset, jotka olivat hänessä saaneet jalansijaa, tuottivat näet hänelle suurta huolta.
Niin pian kuin Maballa oli lähetetty toimitusmiehen vaimon luo, Jan kevensi sydäntään. Ilmeikkäillä kädenliikkeillä hän kertoi, mitä oli tapahtunut. Cummins nilkutti ovelle katsomaan lumeen urautuneita vakoja ja palasi sitten pöydän luo, Janin eloisin liikkein kuvaillessa, missä tamineissa hän oli tavannut pikku Melissen.
— Hän olee sivistynyt! Jan lopetti lujasti. — Hän ei olla intiaanilapsi! Hänen pitää olla samanlainen kuin hänkin!
Hänen silmänsä säteilivät, ja Cummins tunsi itsensä liikuttuneeksi, katsoessaan niihin ja ymmärtäessään, mitä poika tarkoitti. — Maballa tekee intiaanilapsi Melissestä. Hän kasvaa — ei tietää mitään — olee kuin intiaanilapsi — puhuu kuin intiaanilapsi.
Janin tunne valtasi hänen kielensä. Kiiltävä tukka valui hänen kasvoilleen, kun hän huolissaan nojautui Cumminsia kohti, ja Cummins tuijotti vuorostaan sanattomaksi kummastuneena tuon vaikean pulman eloisaan sätkimiseen ja teuhaamiseen.
— Eikö hän olla sivistynyt? Jan kysyi ihastuneena ja kumartui pienokaisen puoleen. — Ah, sinä suloinen, herttainen Melisse!
— Niin, hänestä täytyy tulla hänen kaltaisensa, Jan — yhtä hyvä ja yhtä suloinen ja yhtä kaunis, Cummins keskeytti hänet lempeästi.
Puoliksi tukahdutettu nyyhkytys pääsi häneltä, kun hän linkutti takaisin omalle vuoteelleen ja jätti Janin leikkimään pienokaisen kanssa.
Illalla, himmeässä, hehkuvassa öljylampun valossa ryhtyivät Jan Thoreau ja John Cummins juhlallisesti pohtimaan sitä suurta pulmaa, joka äkkiä oli tullut heidän elämäänsä. Näistä molemmista siihen ei liittynyt mitään leikillisyyden käsitettä, sillä heidän haltuunsa oli uskottu jotain, jota varten Jumala ei ollut heitä luonut. Jos nainen olisi ollut siinä, hän olisi nauranut heille ja kymmenellä sanalla ilmoittanut heille kaikki salaisuudet, joita maailmassa on kätkettynä äidin ja lapsen välille, mutta kun hän oli heidät jättänyt, hän oli heille antanut jotain, joka oli elämää, hänen kaltaistaan, ja kuitenkin salaperäistä.