Jos kohtalo olisi suonut Maballan Melissen äidiksi, siitä ei milloinkaan olisi muodostunut mitään salaperäistä. Hän olisi kehittynyt yhtä luonnollisesti kuin suden tai ilveksen pentu, villin maailman villiolennoksi; hän olisi lumikylvyissä tullut lihavaksi ja tukevaksi; villien selkäkopassa suoraksi kuin nuoli, vireäksi ja luonnolliseksi olennoksi yksinäisyydessään, johon sukupolvet ja vuosisadat olisivat antaneet hänelle syntymäoikeuden. Mutta Melisse oli äitinsä kaltainen. Nuo molemmat, jotka viittoivat hänen tulevaisuuttaan, uneksivat hänestä tulevaksi tämän äidin kuvan. Tämä unelma loi lohtua Cumminsin sydämeen, kun hänen vaimonsa kuoli. Se loihti onnellisia ajatuksia Janin rintaan. Mutta se päättyi kovaan iskuun, kun Maballa toi ympäristönsä keinoja heidän henkisten toiveidensa näköpiiriin.
Cumminsin tietämän mukaan valkoista naista ei ollut lähempänä kuin Fort Churchillissa, kolmensadan kilometrin päässä. Koko tällä alueella hän ei tuntenut enempää kuin kaksi puhtaasti valkoista miestä; ne olivat Williams ja hän itse. Pikku Melisse hupeni auttamattomasti villeyden maailmaan — rehellisen, ylvään, suurenmoisen villiyden, mutta villiyden silti —, ja ajatus siitä löi pelon ja pahojen aavistusten varjoja näiden molempien yli, joitten elämänradalle pulma äskettäin oli sattunut.
Myöhään yöhön, Melissen nukkuessa, he neuvottelivat vakavasti asiasta; ja mitä enemmän he neuvottelivat, sitä suurempana kajasti pulma heidän edessään. Cummins kuvitteli mielessään jo alkavansa nähdä Melissessä muutoksen merkkejä. Hän oli aivan mielettömästi ihastunut niihin koristeihin, joita Maballa antoi hänelle, ja se oli villiintymisen merkki. Hän piti siitä, että sai ylleen intiaanien selkäkopan, mikä samoin oli merkki siitä; eikä hän ollut lumikylvystä kuollut — siinä lisänäyte.
Niin pitkälle taaksepäin kuin Cummins saattoi muistaa, hän ei milloinkaan ollut joutunut tekemisiin valkoisen pienokaisen kanssa. Jan oli yhtä tietämätön; he päättivät kuitenkin ryhtyä heti tarmokkaisiin toimenpiteisiin. Maballaa piti huolellisesti pitää silmällä ja hillitä. He molemmat — John Cummins ja Jan Thoreau — halusivat tehdä pienokaisesta hänen kaltaisensa, joka uinui jättiläishongan alla.
— Hän olee sivistynyt, Jan sanoi lopuksi, — meidän olee pakko säilyttää hänet sivistyneenä!
Cummins laski totisena sormillaan. Pikku Melisse oli nyt neljän kuukauden ja kahdeksantoista päivän vanha.
— Huomenna teemme hänelle sellaiset lastenvaunut kuin etelässäkin käytetään. Häntä ei saa kantaa kopassa!
— Ja minä opettaa hänelle soittoa, Jan kuiskasi säihkyvin silmin. —
Se kuuluu sivistyneiden tapaan!
Äkkiä Cumminsin kasvot kirkastuivat, ja hän osoitti rievulla peitettyä laatikkoa, joka oli huoneen nurkassa.
— Tuolla on kirjoja — hänen kirjojaan, Jan, hän sanoi hiljaa ja vapisevalla äänellä. Hän nilkutti poikki huoneen, laskeutui polvilleen laatikon viereen ja veti rievun pois. Jan painui polvilleen hänen viereensä. — Siinä on hänen kirjojaan, hän toisti melkein nyyhkyttäen, ja pää painui rintaa vasten. — Nyt — annamme me ne — Melisselle!