Leirissä oli suuri ilta — se ilta, joka Athabaskasta Hudsoninlahdelle asti on tunnettu peuranpaistojuhlan nimellä. Viikko oli kulunut, eikä nahkoja ollut paljon saatavissa. Yhtiön päiväkirjaan oli joka miehen hyväksi osansa asianmukaisesti merkitty, ja yhtiön varastohuoneeseen oli turkikset sopivasti ja hyvin niputettu. Kolme peuraa olivat Per-ee ja hänen metsästäjänsä tappaneet; ja kun Jan sinä iltana otti viulunsa seinältä, loimusi mahtava tuli ulkona, ja vartaissa, jotka olivat kuusi tuumaa läpimitaten, oli peuranruhoja paistumassa.
Ilma oli täynnä juhlan ääntä ja hajua. Läpi koirien murinan ja haukunnan kuuluivat metsäläisten äänet kohoavan hurjaan ylistykseen — tänä ainoana päivänä he unohtivat sen hiljaisuuden, joka heitä erämaahan oli seurannut. Kimakat äänet kuuluivat mielettömänä kirkunana, voittaen tulen räiskeen ja rätinänkin. Peuransuolipiiskat vinkuivat ilmassa. Chippewat, creet, eskimot ja muut tungeskelivat punaisessa loisteessa. Toimitusmiehen väki huusi ja lauloi kuin hullut — tämä oli näet yhtiön jokavuotinen juhla, jonka piti houkutella monia näistä samoista miehistä taas takaisin ensi metsästyskauden lopussa.
Suuren suuria laatikoita, täynnä valkoista leipää, oli asetettu tulen läheisyyteen, samoin tynnyri oikeata voita, joka oli kuljetettu kahdeksantuhatta kilometriä meritse tätä tilaisuutta varten ja oli nostettu kiväärilaatikon päälle. Jättiläiskokoinen vaskinen kahvikattila porisi ja höyrysi pienemmällä tulella.
Monet höyryt ja tuoksut, jotka täyttivät ilman, houkuttelivat koiratkin asettumaan isäntiensä odottavan piirin ulkopuolelle. Ne istuivat siinä kuola suussa ja louskutellen hampaitaan. Ja tätä kaikkea katselivat miljardit tähdet, ja revontulet leimusivat kalvakassa yössä, ja hiljalleen kohosi savu suoraan ylöspäin ja pohjoista kohti, kevään lähettämän eteläisen puuskan ajamana.
Jan raivasi itselleen tien läpi koiraketjun ja sisemmän miespiirin, kunnes tulenloiste kirkkaasti valaisi hänen kiiltävää tukkaansa ja tummia silmiään. Sitten hän istahti leipälaatikon reunalle ja alkoi soittaa.
Nyt hän ei soittanut Cumminsin ja pikku Melissen suloista soittoa, vaan hurjaa surunvoittoista sävelmää, jonka hän oli syystuulilta saanut. Juhlallisena, jylhän ihanana se vaimensi kaikki äänet ja kaikui yli räiskyvän tulen ja miesten ja koirien melskeen. Elämä yhtäkkiä ikään kuin hävisi hänen ympäriltään. Jan, joka istui pää alaspäin, ei nähnyt mitään — ei nähnyt kummastusta, joka kuvastui noiden pienten tummien ihmisten kasvoista, heidän istuessaan siinä kyykkysillään, ei havainnut tuijottavaa hämmästystä silmissä, jotka ihmettelivät kaikkea tuota kummallista. Hän tiesi vain, että syvä hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, ja pian lauloi hänen viulunsa matalampaa ja vienompaa laulua, joka muuttui yhä hillitymmäksi ja hienommaksi, kunnes hän siirtyi eniten rakastamaansa — siihen soittoon, joka täytti pikku majan Cumminsin vaimon kuollessa.
Äkkiä katkaisi äänettömyyden hiljainen valitus, melkein tuulen vinkunan kaltainen. Se kohosi miesjoukon takaa, ja pian kajahdutteli satakitainen äärettömän kolkko koirakuoro vastauksensa Jan Thoreaun soittoon. Janista se kuulosti elämän laululta. Sen ääretön kaihomielisyys tarttui hänenkin sieluunsa, ja tietämättään hänen äänensä kohosi ja laskeutui sen mukaan kuin eläinkuoron valituskin. Mutta toisista se oli jotakin, joka ennenkuulumattomana kävi yli heidän käsityskykynsä, salaperäinen ihme, joka täytti heidät vavistuksella heidän ollessaan soiton kummallisissa lumoissa.
Cummins näki muutoksen väessään ja ymmärsi sen merkityksen. Hän näki piirin sulloutuvan ahtaammaksi, ja jännittyneiden kasvojen kääntyvän soittajasta koirajoukkoon, joka istui takajaloillaan kuono taivasta kohti ja päästi ilmoille valitushuutojaan.
Äkkiä hän viritti hurjan laulun ja raivasi itselleen tien kyyristyneiden eskimoiden läpi Janin luo.
— Taivaan tähden, älä soita enää tuota! hän huusi pojan korvaan. —
Soita jotain iloista!