Hän alkoi juosta kuin koirat — laukkaa. Kilometri kilometriltä jäi hänen jälkeensä. Hänen edessään oli edelleenkin ääretön erämaa, ja tämän läpi pyrki koiravaljakko eteenpäin, aina poissa näkyviltä ja kuuluvilta.
Tähdet alkoivat taivaanlaella himmetä. Metsän varjot tulivat syvemmiksi ja tummemmiksi, ja revontulten leimua seurasi synkkä huntu, joka ennusti päivänkoittoa.
Jan seurasi yhä pitemmälle. Juokseminen vaati häneltä tavatonta vaivaa ja ponnistusta — se aiheutti hänelle pelkkää ruumiillista tuskaa. Aina vähän väliä hän kompastui lumeen. Hänen sääriään särki aina nilkasta polveen asti, ja lisäksi hänet valtasi uusi, kiusaava pelko.
Voittaisivatko koirat? Laahaisivatko ne, niin väsyneitä ja verissään kuin olivatkin, kuitenkin kuormaa hänen kostonsa ulottumattomille? Tämä pelko iski hänen mieleensä ja kiihotti häntä jännittämään voimiansa äärimmäisilleen, ja niin pääsi hän aimo matkan eteenpäin ja saattoi nyt selvästi erottaa jäljet. Äkkiä hänen voimansa pettivät kuitenkin, ja hän kaatui kuin kuolleena maahan. Hän makasi siinä hiljaa vaikeroiden, suuret, tuijottavat silmät luotuina tähdettömään, harmaaseen taivaslakeen.
Kauan hän makasi liikkumattomana. Nälkäinen susi tuli tassutellen vuorenharjanteelta, haisteli jälkiä edestakaisin ja keskeytti kolean aamunkoiton hiljaisuuden kolkolla kiljunnallaan. Se ei kuitenkaan herättänyt Jan Thoreauta.
Kului pitkä tovi suden mentyä mahoihinsa, ennen kuin hän liikahti ja kääntyi niin, että hänen silmänsä saattoivat tutkia reen ja koirien jälkiä. Kun hän taas alkoi kävellä ja saapui paikalle, missä lumipeittoinen kallio heikosti häämötti harmaata taivasta vasten, pääsi häneltä ensimmäinen, palaava eloa merkitsevä ääni. Hän oli varma, että hän tuolla ylhäällä oli nähnyt jotain liikkuvan — hahmon, jota hän ensin oli otaksunut pensaaksi ja joka ei hänen tietämänsä mukaan ollut susi.
Hän väijyi, tulisiko se uudelleen esille, kunnes harmaita varjoja alkoi tanssia hänen silmissään. Silloin hän rupesi hiljakseen laahustamaan eteenpäin. Raskas, herpaiseva tuska oli osaksi laannut hänen jäsenistään, ja hänen pyrkiessään eteenpäin alkoi veri taas lämmitä ja saada uutta voimaa, ja hän seisahtui halukkaasti hengittämään etelästä ja vuorten yli tulevaa tuulta.
Tässä tuulessa oli jotain, mikä koski häneen kummallisesti — ja vakuutti hänelle ihmisen olevan läheisyydessä. Hän tunsi savunhajua, ja savunhajuun sekaantui vihreyden ja kuusenpihkan tuoksua; ja kun tämä viime mainittu lisääntyi sitä myöten kuin hän kulki, hän ymmärsi, että savu lähti nuotiosta — tämä tietenkin oli piilossa kallioiden välissä, pikku nuotio, jonka ääressä pakeneva lähetyssaarnaaja valmisti aamiaistaan.
Jan kykeni tuskin pidättämään riemukasta huudahdusta, ja hänen ruumiinsa sai takaisin entisen sitkeän voimansa. Lähellä vuoren huippua näki hän nuijan — lyhyen, paksun nuijan, jonka hän sieppasi maasta.
Varovasti hän loi silmäyksen kalliolle ja havaitsi ylängön, jolta talven tuulet olivat pyyhkäisseet lumen pois ja joka oli kivien ja pensaiden peittämä. Hänen kasvonsa olivat niin kalpeat, että jonkin matkan päästä niitä olisi voinut luulla jänikseksi. Ne muuttuivat yhä valkoisemmiksi, kun hän vähän matkan päässä havaitsi tulen, miehen ja koirat.