Mies oleskeli aivan pienen nuotion ääressä; hän istui hartiat etukumarassa ja piteli tulella pientä pannua. Hänen takanaan olivat koirat lyyhistyneet kelkan ympärille yhtä liikkumattomiksi kuin olisivat olleet kuolleita.
Jan laahusti yli kallioiden. Hän oli kerran nähnyt ison ilveksen hiipivän ihan hereillään olevan ketun kimppuun, ja tämän ilveksen tavoin hän nyt hiiviskeli tulen ääressä puuhailevaa miestä kohti.
Väsyneistä koirista liikahti yksi ja nosti kuononsa ilmaan. Jan painautui maahan. Koira laski taas kuononsa alas, ja poika ryömi edelleen.
Sentti sentiltä hiipi hän eteenpäin: sentit muuttuivat kymmeniksi metreiksi, ja kuitenkin istui mies yhä kumartuneena porisevan kattilansa yli.
Jan kohottautui hiljaa kyyrysiltään — ja mieletön hehku paloi hänen silmissään. Rauhaton koira nosti taas päätään. Se vainusi vaaraa — läheistä, uhkaavaa vaaraa — ja hyökkäsi pystyyn kiukkuisesti myristen, mikä herätti tulen vieressä istuvan miehen huomiota. Hyppäyksellä oli Jan hänen luonaan, ja hänen nuijansa putosi raskaasti lähetyssaarnaajan päähän. Mies tupertui nurin kuin pölkky, ja kimeästi kirkaisten tarttui poika hänen kurkkuunsa.
— Minä olla Jan Thoreau! hän kirkui. — Minä olla Jan Thoreau — Jan
Thoreau — olla tullut tappamaa sinua!
Hän hellitti nuijan kädestään, painoi polvensa miehen rinnalle, ja hänen hoikat sormensa kouraisivat teräspihtinä vihollisen kurkkua. — Minä tapaa teitä hiljalleen — hiljalleen! hän kirkui, lähetyssaarnaajan tehdessä heikkoa vastarintaa.
Iso, paksu ruumis kohosi hänen allaan, ja hän kokosi kaikki voimansa sormiinsa. Jokin löi häntä kasvoihin. Jokin löi häntä uudelleen ja yhä uudelleen, mutta hän ei tuntenut lainkaan kipua, vaan päinvastoin riemuitsi hiljaa itsekseen. Miehen kädet kiskoivat, riuhtoivat hänen tukkaansa; mutta Jan näki vain lähetyssaarnaajan tummanpunaisten kasvojen käyvän yhä punaisemmiksi, näki hänen silmiensä tuskaisesti vedoten tuijottavan omiinsa.
— Minä olla Jan Thoreau, hän läähätti yhä vain. — Minä olla Jan
Thoreau ja minä tappaa sinut — tappaa sinut!
Veri virtasi hänen kasvoiltaan. Se sokaisi hänet, niin ettei hän enää voinut nähdä uhriaan. Hän kumartui välttääkseen iskuja. Miehen ruumis kohosi enemmän ja enemmän; se kääntyi niin, että hän oli vähällä joutua sen alle; mutta kuitenkin hän riippui kiinni paksussa kaulassa, niin kuin kärppä itsepintaisesti riippuu hampaillaan saaliinsa valtimossa.