Musertavan painavasti lepäsi lähetyssaarnaajan ruumis hänen päällään. Hänen voimakkaat kätensä raastoivat ja takoivat pojan päätä ja kasvoja, ja viimein tarttuivat ne hänen niskaansa. Janin oli hirveän vaikea hengittää, mutta hän ei tuntenut mitään kipua. Ote ei pelottanut häntä. Se ei saanut häntä hellittämään omaa puristustaan. Hän työnsi sormiaan vain syvemmälle. Hän koetti yhä riemuita, mutta hän ei voinut saada kuuluviin muuta ääntä kuin samaa läähätystä kuin hänen uhrinsakin huulilta pusertui.
Molemmat otteet merkitsivät kuolemaa; mutta miehen ote oli voimakkaampi ja hänen kaulasta paksumpi ja sitkeämpi. Ei kulunut kauan, ennen kuin hänen onnistui kömpiä polvilleen ja nousta ylös, Janin maatessa selällään hiukset ja kasvot verestä punaisina ja silmät suurina, elottomasti tuijottaen. Lähetyssaarnaaja katseli kauhuissaan uhriaan. Kun sitten vähitellen henki, joka oli ollut niin vähällä sammua, palasi häneen, hän hoiperteli koirien luo, valjasti ne reen eteen ja ajoi vuorta alaspäin tasangolle. Kohta ei enää kuulunut reen narinaa.
Vähän matkanpäässä oli lintu pensaasta nähnyt tuon salaperäisen taistelun. Nyt hyppäsi se rohkeasti Janin liikkumattomalle ruumiille ja laski kysyvänä päänsä kallelleen, tutkien samalla verisiä kasvoja.
Sarastuksen harmaa utu avautui kirkkaaksi päiväksi. Kaukana etelässä oli punaisen auringonnousun pilkahdus hiipimässä pohjoiseen maailmaan.
9
Jean ja Jan
Kilometrin verran vuorta alaspäin, siinä missä tämä vähitellen kohosi alangon metsistä ja soista, juoksi valjakko voimakkaita malemute-koiria reen edessä. Reessä istui nuori puoli-cree-nainen. Välistä reen vieressä, välistä koirien vieressä juoksi Jean de Gravois, läiskytteli iloisesti piiskaa ja luikkasi hilpeästi.
— Eikö ole kaunista, Iowakani? hän huudahti vähintäin sadannen kerran creenkielellä ja hyppäsi suuren vierinkiven yli. — Eikö tämä ole ihana maailma, aurinkoineen, joka äsken on noussut, ja kevätkin kun lähestyy? Se on toista kuin kylmä Churchill, jossa jäävuoret ovat paikallaan koko kesän! Mitä sanot nyt Jean de Gravoista ja hänen maastaan?
Jean toi muassaan kotiinsa muhkean nuoren naisen: hänellä oli suuret, kauniit silmät ja hiukset, jotka loistivat kuin korpin siivet auringonpaisteessa. Nainen nauroi ylpeästi hänelle, kun tämä tanssi ja hyppi hänen vierellään, ja vastaili hiljaa creen kielellä — maailman kauneimmalla kielellä — kaikkeen, mitä hän sanoi.
Jean hyppi ja juoksi ja läiskytteli piiskaa, huusi ja lauloi, kunnes hän tuli tulipunaiseksi. Äkkiä pysähtyivät koirat juuri sille paikalle, missä Jan Thoreau makasi lumessa, runneltuna ja verissään.