— Oh, se oli kaunis taistelu! — hän sanoi hiljaa. — Sinä olet rohkea poika, Jan Thoreau!
— Ette suinkaan te nähnyt sitä? Jan kysäisi.
Tietämättään hän sanoi nämä sanat ranskaksi. Jean tarttui tuimasti pojan laihaan käteen ja nauroi ihastuksissaan, sillä hän oli ranskalainen hengeltään ja sielultaan.
— Näinkö sen? En, en minä eikä Iowaka; mutta lumessa näkyi se mitä selvimmin. Ja enkö minä seurannut jälkiä, jotka kulkivat vuorta alaspäin, sillä aikaa kun Iowaka herätteli sinua henkiin? Ja enkö järvelle tultuani nähnyt jotain mustaa, joka näytti hiiltyneeltä tukilta? Ja tultuani lähemmäksi, eikö se ollutkin Churchillin lähetyssaarnaajan ruumis? Eikö niin, Jan Thoreau?
Kovaa huudahtaen kohosi Jan vuoteessaan istualleen.
— Hiljaa, hiljaa! Jean varoitteli ja sai hänet pitkäkseen vuoteelleen. — On tarpeetonta puhua siitä, mikä on tuolla jäällä. Pyhä neitsyt antoi vain minun viime yönä nähdä unta, että sinä mielelläsi tahtoisit omin silmin nähdä lähetyssaarnaajan kuolleena. Suoja sää avaa järven muutaman päivän kuluttua. Silloin hän menee ensimmäisen lumisohjon mukana. Ja — Jean katsoi uudelleen varovasti ympärilleen ja kuiskasi hiljaa: — jos näet, mitä kuolleeseen lähetyssaarnaajaan tulee, jotain, mitä et ymmärrä — niin ajattele Jean de Gravoista! Hän nousi ja kumartui Janin kalpeiden kasvojen yli.
— Minä lähden tänään Athabaskaan, hän lopetti. — Ehkä, Jan Thoreau, saat ennen pitkää kuulla, että on parasta Jean de Gravoisille, ettei hän enää milloinkaan tähän leiriin palaa. Siinä tapauksessa löydät hänet Fort du Lacin ja Reaver Rivarin väliltä, ja sinne voit tulla neljässä päivässä — ajat koiria aivan pitkin metsänreunaa; katso, että myskihärkä on aina pohjoisessa.
Hän läheni ovea, pysähtyi siihen hetkisen epäröiden, hymyili ja kohautti olkapäitään. — Jean de Gravois ihmettelee, ymmärtääkö Jan Thoreau? hän sanoi lähtien ulos.
Kun Cummins tuli kotiin, hän näki Janin poskien kuumeesta hehkuvan.
— Tulimmainen vieköön tuo Gravoisin? hän mumisi.