— Hän olla ollut veli minulle, Jan sanoi yksinkertaisesti. — Minä rakastan häntä.
Toisena päivänä Jeanin lähdön jälkeen Jan nousi kuumeesta vapaana sängystään, ja iltapäivällä hän valjasti Cumminsin koirat. Viimeiset erämiehet olivat aamulla lähteneet, reet ja koirat olivat silloin vaipuneet syvälle lumisohjoon — ja Jan seurasi yhtiön asiamiehen tasaisia reenjälkiä, joita myöten hän oli palannut Fort Churchilliin.
Nämä ladut veivät pitkin kalliota, missä hän oli taistellut lähetyssaarnaajan kanssa. Jan meni vuorelle. Siltä paikalta, missä hän oli käynyt käsiksi mieheen, hän seurasi jo melkein haihtuneita ranskalaisen ja hänen koiriensa jälkiä, kunnes hän saapui järvelle, ja silloin ymmärsi hän, että ranskalainen oli puhunut totta, sillä sieltä hän löysi lähetyssaarnaajan kuolleena makaamasta kasvot lumisohjoon puoliksi hautaantuneina.
Hänen ei tarvinnut enää kauemmin ihmetellä Jeanin sanojen merkitystä. Pieni salaperäinen maailma, jonka hän kätki sydämeensä, täyttyi nyt vielä uudella kuvalla — kuvalla urhoollisesta pikku metsämiehestä, joka morsiamineen kiiruhti takaisin Athabaskan maalle.
Jan kävellytti koiriaan koko matkan kotiin leirille; oli jo hämärä, kun he saapuivat perille. Maballa oli laittanut illallisen kuntoon, ja Cummins odotti häntä. Hän katsoi poikaan terävästi. Hymy väikkyi Janin huulilla, ja hänen silmissään oli ilme, jota ei Cummins milloinkaan ennen ollut niissä nähnyt. Tästä illasta alkaen katosi tuo hermostunut hehkuva katse, joka välistä oli tehnyt hänet melkein mielipuolen näköiseksi. Silmien entistä vaanivaa ja epäluuloista ilmettä seurasi lämpö ja ystävällisyys, ja Cummins tunsi tämän muutoksen vaikutuksen Janin syödessä peuranlihaa ja kerran toisensa perästä lakkaamatta puhellessa Melissen kanssa.
Eräs cree-erämies oli löytänyt Janin viulun lumesta ja tuonut sen kotiin Maballalle. Ennen kuin Cummins oli lakannut syömästä, poika alkoi soittaa, ja jatkoi soittoaan, kunnes valot olivat leiristä sammuneet, ja sekä mies että lapsi nukahtaneet. Silloin Jan lopetti. Jännittynein ilmein hän hellitti sitten varovasti viulun kielet ja piti sitä lamppua vasten, niin että hän saattoi nähdä pienen aukon kautta sisälle viulunkoppaan.
Hän vilkaisi Cumminsiin. Mies nukkui kasvot seinään päin. Käyrällä teräslangalla, jota hän käytti revolverin puhdistamiseen, hän veti vihdoin esille pehmeän, punaiseen kankaaseen kierretyn käärön.
Muutaman sekunnin hän istui tarkaten Cumminsin syvää unta ja avaten sillä aikaa hiljalleen päällystä. Sitten levitti hän joukon tiheään kirjotettuja sivuja pöydälle. Kirjoitus oli ranskaa. Useat sivut oli kirjotettu rohkealla miehen käsialalla, ja sanat olivat melkein toisissaan kiinni. Nämä hän asetti syrjään. Toisia hän katseli ja häneltä pääsi matalia, tukahdutettuja nyyhkytyksiä.
Nämä sivut oli naiskäsi kirjottanut, ja paperi oli täynnä heikkoa, suloista heliotroopin tuoksua. Puolen tunnin ajan istui Jan tuijottaen niihin ja lukien hitaasti, ensimmäisestä viimeiseen sivuun asti.
Äkkiä kääntyi Cummins unissaan, ja Jan hiipi silloin varpaisillaan yli lattian, avasi nukkuvaa häiritsemättä oven ja meni ulos yöhön. Etelässä ja idässä kuumotti himmeä hohde — keväinen täysikuu oli nousemaisillaan metsänrannasta. Janin kääntäessä kasvonsa sinnepäin täytti hänen sydämensä uusi ja kummallinen kaipuu. Hän ojensi käsivartensa, papereita ja viulua lujasti puristaen, ikään kuin joku ihmeellinen henki olisi huutanut hänelle tuosta koittavasta sädeloistosta.