— Luuletteko hänen alkavan ranskaksi? Jan kysäisi ja lakkasi.
Cummins tuijotti.
— Miksi?
Jan alensi äänensä kuiskaukseksi.
— Siksi, että minä olla hänen monta kertaa kuullut sanoa: Bonbon — bonbon — bonbon, mikä merkitä rintasokeri; ja minä aina antanut hänelle rintasokeri, ja nyt pikku Melisse alituiseen sanoa bonbon.
— Vai niin, Cummins sanoi ja katseli häneen ihmetellen. — Voisikohan niin tapahtua?
— Minä alkanut englanniksi, Jan vastasi salamannopeasti, — ja Jan
Thoreau olla ranskalainen!
Hän alkoi soittaa, mutta Cummins ei kuullut paljonkaan soitosta. Hän meni ovelle ja tuijotti surullisena haudan partaalla olevan korkean hongan latvaa. Janille hän sanoi:
— Olisi pahasti, jos asia niin olisi. Älä anna hänelle enää makeisia, kun hän sanoo bonbon, Jan! Hänen täytyy unohtaa!
Seuraavana päivänä Jan otti naisen haudan ympäriltä aitauksen pois, ja melkein koko päivän hän samoili korkean, etelään viettävän aurinkoisella vuoren rinteellä. Palatessaan hänellä oli kopallinen varhaisia punaisia lumikukkia, juuret vielä täynnä multaa. Nämä hän istutti hautakummulle hongan alle, ja ympärille asetti hän riviin Labrador-tee-pensaan nuoria vesoja.