Kun ilma lämpeni ja kevät muuttui kesäksi, hän otti Melissen mukaansa lyhyille metsään tekemilleen retkille, ja heidän onnistui poimia aimo saalis kukkia ja napaseudun sananjalkoja. Hauta oli aina koristettu tuoreilla kasveilla, ja koti — jonka lisärakennus nyt oli tullut valmiiksi — oli aina täynnä kevään kauniita kukkia.
Jan ja Melisse olivat onnellisia; ja tämä molempien ilo ilmeni leirin muissakin asukkaissa, aivan kuin naisen läsnäolo oli tehnyt heidät kaikki onnellisiksi. Ainoastaan Cummins oli kovin alakuloinen. Kevään ja kesän vaihdokset, jotka toivat mukanaan kaikkea, mikä tässä etäisessä maailman kolkassa oli lämmintä ja ihanaa, repi esiin hänen suuren surunsa uudelleen; tuntui kuin hänen rakastettunsa olisi kuollut vasta eilen.
Nähdessään ensi kerran punaisten kukkien hehkuvan hänen haudallaan, hän kätki pään käsiinsä ja nyyhkytti kuin lapsi. Hän oli rakastanut niitä. Hän oli aina malttamattomasti odottanut ensimmäisten punaisten kukkien puhkeamista märästä maasta. Satoja kertoja oli hän ollut vaimonsa mukana niitä etsimässä, ja kiinnittänyt ensimmäisen kukan hänen kauniisiin hiuksiinsa. Sellaisina päivinä he olivat leikkineet ja nauraneet kuin onnelliset lapset, tuon synkän hongan tuolla puolen. Usein mies oli ottanut hänet voimakkaille käsivarsilleen ja kantanut hänet väsyneenä ja nälkäisenä, mutta onnellisena, takaisin heidän pikku kotiinsa hakkauspaikalle, ja siellä hän saattoi istua ja nauraa, kuinka kömpelösti hän käyttäytyi heidän illallisensa valmistamisessa.
Sellaiset ajatukset ja kuvat kiusasivat häntä ja ajoivat hänet yksikseen erämaahan. Hänen ollessaan tässä mielentilassa saattoivat hänen mokkasiineihin verhotut jalkansa hiljaa astella samoja polkuja ja teitä, joita heidän yhdessä oli ollut tapana kulkea; ja kaikkialla heräsi hänessä eloon uusia muistoja, ja hän ikävöi vain sitä hetkeä, jolloin saisi laskeutua rakastettunsa luo ja kuolla.
Vähän uneksi hän silloin, että Jan ja Melisse rakastaisivat näitä samoja polkuja, että tuosta vanhasta, kuolleesta onnesta uusi onni, uudet riemut versoisivat, vuorostaan kuihtuakseen ja kuollakseen kuten hänen omansa — joksikin aikaa. Hän ei saattanut oman suuren surunsa yli nähdä tulevaisuuteen. Hän jätti Melissen Janin huostaan.
Vihdoin — kun hän oli tullut laihaksi ja voimattomaksi unettomien öiden ja päivisin kärsimiensä sieluntuskien vuoksi — hän selitti, että yhtiön asiat pakottivat hänet matkustamaan Churchilliin, ja hän lähti sinne elokuun alussa.
11
Hänen tähtensä
Jan oli nyt saanut raskaan vastuun. Melisse oli hänen omansa. Päiviä kului, ennen kuin hän täydellisesti saattoi käsittääkään onneaan. Hän oli aikonut lähteä Athabaskaan Jean de Gravoista tervehtimään ja jättää Melissen Cumminsin huostaan pariksi viikoksi. Nyt luopui hän siitä. Yötä päivää piti hän huolta lapsesta; ja Janin suureksi iloksi muuttuivat olot pian niin, että Melisse itki häntä, kun hänen oli vain pakko jättää pienoinen. Ainakin Maballa vakuutti asian niin olevan, ja Melisse vahvisti tämän siten, että hän pojan palatessa osoitti aivan selvästi iloaan sen johdosta.
Kun Cummins syksyllä palasi Fort Churchillista, hänellä oli mukanaan joukko esineitä Melisselle, niiden mukana uusia kirjoja ja sanomalehtiä, joita hän oli ostanut ansaitsemillaan rahoilla. Avatessaan näitä aarteita pehmeästä peurannahkakääreestä — jota Jan ja Melisse katselivat — hän pysähtyi äkkiä ja katsahti poikaan.