Kolmantena vuonna Jan palasi keskitalvella Lac Bainiin, ja syleillessään ja hyväillessään onnellista Melisseä, hän kertoi tälle, ettei hän enää milloinkaan menisi minnekään ilman tyttöä. Melisse, joka syleili häntä pikku käsivarsillaan, pyhitti hänen lupauksensa ojentamalla ruusunnuppusuunsa. Rauhaton henki, joka hänen rinnassaan piili, kehotti häntä heti puhumaan Cumminsille.
— Emmekö matkusta etelään Melissen kanssa, kun hän tulee vanhemmaksi? hän sanoi. — Ei käy päinsä, että hän koko iäkseen jää tällaiseen paikkaan.
Cummins katsoi häntä silmänräpäyksen, aivan kuin ei olisi oikein ymmärtänyt. Hänen saatuaan selville Janin tarkoituksen, ilmestyi hänen silmiinsä luja ilme ja hänen rauhallinen äänensä sai teräksenterävän soinnun.
— Hänen äitinsä lepää tuolla vanhan hongan juurella aikojen loppuun, hän sanoi vitkaan, — emmekä me jätä häntä milloinkaan, niin kauan kuin Melisse ei lähde yksinään.
Siitä hetkestä lähtien Jan ei välittänyt enää viulunkopan sisällöstä. Hän taisteli sitä kaipuuta vastaan, joka vuosien vieriessä oli kasvanut, kunnes hän luuli tappaneensa ja karkottaneensa sen olemattomiin. Hänen elämässään oli enää vain auringonnousua ja auringonlaskua. Melisse oli hänen koko maailmansa. Tyttö täytti hänen sydämensä niin, että hän tytön tähden unohti ajatella muuta maailmaa.
Päivä päivältä karttui hänen ilonsa. Hän sanoi pienokaista pikku sisarekseen, ja suloisen totisena Melisse sanoi häntä Jan-veljekseen ja palkitsi täysin määrin hänen rajattoman rakkautensa. Poika pani merkille, kuinka hänen vaaleat kutrinsa muuttuivat kimmeltäväksi kullaksi, ja näki ilokseen, kuinka tämä kulta sai lämpimän, ruskean varjostuksen. Hänestä tulee äitinsä kaltainen! Janin sielu iloitsi, ja Cummins lähetti hiljaiset kiitoksensa taivasta kohti.
Näin oli olojen ja asioiden laita Lac Bainissa Melissen täytettyä kahdeksan, kun äkkiä saapui etelästä huhu. Samoin kuin sisäinen sota levittää mitä synkimmän varjon, samoin kuin taistelu isän ja pojan välillä sekä veljesten kesken tukahduttaa kansakuntien henkäykset, niin laskeutui tämä huhu mustan paarivaatteen tavoin metsän kansojen ylle.
Huhu seurasi huhua. Idästä, etelästä ja lännestä saapuivat ne moninkertaisina, kunnes kaikki tiesivät, että Punainen Kauhu oli lähestymässä, ja rajaton pelko puhalsi kuin jäätävä tuuli sivistyksen rajoilta aina lahdelle asti.
13
Punainen Kauhu