Yhdeksäntoista vuotta sitten oli näitä samoja huhuja saapunut etelästä, ja niiden perässä oli tullut Punainen Kauhu. Tämä hirvittävä muisto eli vielä metsän väen keskuudessa, sillä tuhansittain näkymättömiä hautoja — kammottuja kuin ruttotauti ja hajallaan pitkin James Bayn alempaa vesijuoksua Athabaskaan asti — oli todistamassa, minkälaisen veron se oli vaatinut.
Alkutalvesta saapui Lac Bainiin Du Brochetista läheltä Reindeer Lakea ensimmäinen vahvistava tieto. Henderson oli siellä toimitusmiehenä, ja hän antoi eteenpäin varoituksen, joka oli tullut hänelle Nelson Housesta ja kaakkoon päin olevasta maasta.
— Isorokko on liikkeellä Nelsonissa, ilmoitti sanantuoja Williamsille, — ja se on levinnyt Wollaston Laken cree-intiaanien keskuuteen. Jumala yksin tietää, kuinka on lahden rantamilla asuvien intiaanien laita; olemme kuulleet, että se on lakaissut tyhjiin chippewa-heimon Albanyn ja Churchillin väliltä.
Samana päivänä hän lähti matkoihinsa läähättävine koirineen.
— Menen Revillon-asutuksen luo länteen viemään tervehdykset yhtiöltämme, hän selitti.
Kolme päivää myöhemmin tuli Churchillista sanoma, että lahden länsipuolella piti kaikkien yhtiön palvelijoiden ja hänen majesteettinsa alamaisten valmistautua Punaisen Kauhun varalta. Williamsin lihavat kasvot vaalenivat valkoisiksi kuin paperi hänen kädessään, kun hän luki Churchillin toimitusmiehen ilmoituksen.
— Siis hautoja kaivamaan, hän sanoi. — Muuta emme voi tehdä!
Hän luki ääneen, mitä kirjelmässä sanottiin Lac Bainin miehille, ja kaikki käytettävissä oleva väki otettiin levittämään varoitusta leirin alueelle. Koirat valjastettiin kiireesti, ja jokaiseen lähtevään rekeen pantiin käärö punaista pumpulikangasta. Williamsin kasvot olivat yhä kalmankalpeat hänen ottaessaan näitä kääröjä yhtiön varastohuoneesta. Ne ennustivat kuolemaa, ne olivat ruton ja kauhun kauheita edelläkävijöitä, ja niiden pelkkä koskettaminenkin värisytti miehiä, joiden piti jaella niitä metsän väen keskuuteen.
Jan lähti Churchillin tietä ja sitten etelään pitkin Hasabalaa, missä oli ristiin rastiin puoliveristen ja ranskalaisten ansoja. Ensiksi hän tapasi Croissetin ja hänen vaimonsa majan ja jätti sinne osan kankaasta. Sitten hän suuntasi kulkunsa länteen, samalla kun Croisset valjasti koiransa ja kiiruhti etelään päin, mukanaan neljäsosa kangaskääröä. Hasabalan ja Klokol Laken välillä Jan tapasi kolme muuta majaa, ja jokaiseen hän jätti kappaleen punaista pumpulikangasta. Kolmannen päivän aamuna Jan lähti etsimään Langloista, ja myöhään samana iltana hän tapasi tuoreita lumikengän jälkiä lumessa. Tässä hän yöpyi seuraavaan aamuun. Päivän valjetessa hän alkoi seurata jälkiä.
Hän sivuutti puoli tusinaa Langloisin ansoja. Ainoassakaan ei ollut mitään saalista. Kolmannesta olivat nuorat katkenneet. Seitsemännestä hän löysi jätteitä punaisesta ketusta, joka oli luita myöten syöty. Kolmannessa ansassa oli kärppä, pää pois puraistuna. Yhä enemmän ja enemmän kummastuen Jan tutkisteli lumessa olevia lumikengän jälkiä. Tuoreimmat olivat usean päivän vanhoja. Hän hoputti koiriaan eikä pysähtynyt, ennen kuin äkkiä seisautti ne metsään raivatun aukion reunaan. Sadan metrin päässä hänen edessään oli erämiehen maja. Sen katolla liehui tangossa kauhun punainen merkki.