— Sinä kuulet nyt taivaan soiton, Melisseni! mies kuiskasi ja polvistui taas hänen viereensä. — Tänään on hyvin kaunis ilta!
— Se ei ollut sitä! nainen toisti.
Hän yritti silittää miehen kasvoja, mutta Cummins ei nähnyt hänen ponnistuksiaan, käsi kun oli melkein hervoton. Hän ei ollenkaan nähnyt kalpenevaa loistoa, joka valaisi suuria, rakastavia silmiä, sillä hänen omansa olivat kyynelhunnun sumentamat.
— Kuule soittoa! kuoleva huohotti. — John, John, se — on — kansani — soittoa!
Mies nousi ja käänsi kasvonsa avointa ovea kohti. Nyt hän kuuli sen! Tulivatko pyhät enkelit noutamaan hänen Melisseään? Puoliksi tukahdutetuin nyyhkytyksin hän nousi seisaalleen ja kurotti kätensä vastaanottamaan heitä. Hän ei milloinkaan ollut kuullut mitään sellaista — ei milloinkaan sinä aikana, jonka hän oli viettänyt tässä äärettömässä erämaassa.
Hän astui ulos yöhön ja kulki askel askelelta lumessa, synkkää kuusimetsää kohti. Tukahdutetuin nyyhkytyksin ja kädet yhä ojolla hän meni tervehtimään rakkaan vaimonsa Jumalan sanansaattajia; Cummins kuului villiin, sivistymättömään maailmaan eikä ymmärtänyt tätä suloista soittoa, joka kuului synkän metsän syvyydestä.
— Melisseni! Melisseni! hän voihki.
Varjojen keskeltä astui olento, ja olentoa seurasi soitto, suloinen, matalaääninen ja vieno. John Cummins pysähtyi ja katsahti taivasta kohti. Hänen sydämensä tuntui lakkaavan sykkimästä.
Soitto taukosi, ja kun hän taas katsoi alas, oli olento aivan hänen edessään; se lähestyi hoippuvin askelin ja kalmankalpein, laihoin ja nälkäisin kasvoin. Ne olivat pojan kasvot.
— Jotain syötävää — minä soitta teille! hän kuuli, ja samalla olento horjahti ja kaatui melkein hänen syliinsä. Taas kuului raukea ääni — Tämä olee Jan — Jan Thoreau — tämä hänen viulu! —