Naisen kalmankalpeat kasvot ja hänen suuret tuijottavat silmänsä tervehtivät heitä, kun he astuivat majaan. Kun mies taas polvistui hänen viereensä ja nosti hänen päänsä rintaansa vasten, kuoleva kuiskasi vielä kerran:
— Se — on — kansani — soittoa — viulu!
John Cummins käänsi päätään.
— Soita! hän huohotti.
— Ah — valkoinen enkeli olee sairas — hyvin sairas, Jan mumisi ja kuljetti jousta kevyesti pitkin viulun kieliä.
Ja tämän suloisen soiton kaikuessa sulki John Cummins silmänsä, painoi naista rintaansa vasten ja kuunteli. Vasta avatessaan ne uudelleen ja tuntiessaan kummallista kylmyyttä poskessaan, hän tajusi, että hänen rakastettunsa sielu oli kaikonnut hänen luotaan Jan Thoreaun viulun vienojen sävelten soidessa —
2
Mukeen kertomus
Jan Thoreau soitti hiljaa viuluaan tuokion vielä sittenkin kun viimeinen heikko hengähdys oli kirvonnut naisen huulilta, John Cumminsin sydäntäsärkevä nyyhkytys sai hänet lopettamaan. Hellästi kuin olisi nainen vaipunut suloiseen uinahdukseen, josta pelkäsi herättävänsä hänet, mies irrotti kätensä ja laski vaimonsa pään pielukselle, ja tuijottavin, tummin silmin Jan painoi viuluaan ryysyiselle povelleen ja katseli Cumminsia, kun tämä silitteli kiiltäviä hiuksia ja kauan ja ahnaasti hän silmäili tyyniä, kalpeita kasvoja.
Cummins kääntyi häneen päin, ja heidän silmänsä kohtasivat toisensa majan himmeässä valossa. Silloin Jan Thoreau ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Hän painoi viuluaan lujemmin itseään vasten ja kuiskasi: