— Melisse valitkoon itse, Jan vastasi. — Me menemme majaan, ja se, jonka luo hän ensin tulee, menee punaisten lippujen joukkoon. Toinen sulkeutuu majaan, kunnes kulkutauti on ohi!
Hän meni kiireesti tupaa kohti. Avattuaan oven hän antoi Cumminsin mennä ensin sisälle, ja toisen leveän selän takana hän juoksahti nopeasti toiselle sivulle; hänen silmänsä hehkuivat, hänen valkoiset hampaansa välkkyivät leveässä hymyssä. Cumminsin huomaamatta hän ojensi kätensä Melisseä kohti, joka istui pöydän ääressä ja leikki hänen viulunsa kielillä.
Hän oli tehnyt näin tuhansia kertoja, ja Melisse tiesi, mitä se merkitsi — suukon saamista ja kohottamista puoliväliin kattoa kohti. Hän hyppäsi tuoliltaan ja juoksi häntä vastaan; mutta tällä kerralla — sen sijaan että olisi kohottanut hänet ilmaan, hän painoi lapsen rintaansa vasten ja kätki kasvonsa hänen pehmeisiin hiuksiinsa. Riemuiten hän katsahti Cumminsiin.
— Ylös, Jan — ylös — korkealle ylös, Melisse kirkui.
Hän heitti pienokaisen ilmaan, suuteli häntä taas ottaessaan hänet käsivarsilleen, ja asetti sitten hänet — nauraen ja onnellisena — pöydänreunalle.
— Minä aion Cumminsin sijasta mennä sairaiden cree-intiaanien keskuuteen, Jan sanoi Williamsille puolta tuntia myöhemmin. — Nyt kun kulkutauti on tullut Lac Bainiin, hänen täytyy jäädä Melissen luo.
14
Pitkä odotus
Seuraavana aamuna Jan lähti matkalle vanhaa tietä Hasabalaan. Creet olivat hävinneet. Koko päivän hän kulki itään ja länteen ja löysi vanhoja jälkiä, jotka johtivat pohjoiseen.
— Ne ovat menneet eskimojen luo, hän sanoi itsekseen. — Oi, Kazan, mitä kaikkien pyhien nimessä tämä on?