Etummainen koira pysähtyi äkkiä äkäisesti muristen, kun samassa yksinäinen olento tuli hoippuen heitä kohti hangella. Se oli Croisset. Voihkien hän vaipui rekeä vasten.
— Minä olen sairas ja nälkään nääntynyt! hän valitti. — Itse paholainen on tullut majaani, eikä minulla ole kolmeen päivään ollut muuta kuin lunta syötävänä!
— Sairas! Janilta pääsi, ja hän vetäytyi askelen taaksepäin.
— Niin, sairas tyhjän vatsan ja tämän ja tämän takia! Hän näytti toista käsivarttaan, joka oli sidottu verisellä tukolla, ja osoitti kaulaansa, mistä nahka oli lähtemäisillään pois. — Kymmenen päivää kiertelin, mukanani antamanne punainen kangas; ja palattuani istui tuo hirvittävä kummitus ja irvisti minulle oman majani katolta! Koetin tulla sisälle, mutta vaimoni uhkasi ampua minut, ellen heti mene takaisin metsiin. Koetin hiipiä iltasella ikkunan kautta; silloin hän heitti kuumaa vettä päälleni. Rakensin itselleni wigwamin metsänreunaan ja jäin siihen viideksi päiväksi. Siunatut pyhimykset, minulla ei ollut lainkaan tulitikkuja, ei mitään ruokaa; ja tultuani niin lähelle, että saatoin huutaa hänelle, sain tämän sen sijaan — ja hän näytti runneltua käsivarttaan.
— Minä annan teille ruokaa, Jan sanoi nauraen ja avasi taakkansa. —
Kuinka kauan punainen lippu on ollut ylhäällä?
— Ei minulla ole lainkaan aavistusta ajasta, mutta ainakin kymmenen päivää, ja minä vannon, että kestää koko talven, ennen kuin se tulee alas!
— Se ei ole kulkutautia! Menkää kotiin ja puhukaa siitä vaimollenne!
— Jotta saan luodin vaivoistani! Croisset murisi ja kävi käsiksi lihaan ja korppuihin.
— Te olette onnellinen mies, Croisset. Se on todistus siitä, että hän rakastaa teitä.
— Jos kuulat ja kuuma vesi ja tyhjä vatsa ovat todistus, silloin hän rakastaa minua perin julmasti, Jan Thoreau!