Jan jätti hänet istumaan roihuavan nuotion ääreen ja poistui lounaaseen polttamaan Langloisia ja hänen majaansa. Punainen lippu liehui edelleenkin samalla paikalla kuin useita viikkoja takaperin. Ikkunat olivat vielä enemmän jäätyneet. Hän huusi, jyskytti ovelle pyssynperällä ja löi ikkunaruudut rikki. Kuolonhiljaisuus, kun hän rupesi kuuntelemaan, pani hänen sydämensä lyömään nopeammin. Epäilemättä Langlois makasi kuolleena pikku kodissaan.
Jan haki metsästä kuivia sytykkeitä ja pinosi ne majan seiniä vasten.
Sitten hän istui reessään, kunnes koko maja oli leimuavana roviona.
Tämän jälkeen hän jatkoi kulkuaan länteen päin, ja kaikkialla hän tapasi hävitystä ja kuolemaa, ja lakkaamatta hän rukoili sydämessään, että enkelit suojelisivat ja varjelisivat hänen pikku Melisseään.
Croisset saapui Lac Bainiin neljäkymmentäkahdeksan tuntia sen jälkeen kun oli tavannut Janin.
— Punainen lippu on ylhäällä kaikkialla! hän huusi havaittuaan kamalan merkin Mukeen majan katolla.
Gray Otterista tullut cree-intiaani pysähtyi hetkiseksi matkallaan pohjoiseen.
— Kuudessa wigwamissa on kuolleita, hän ilmoitti omalla kielellään Williamsille. — Yksi yhtiön mies, mukanaan silmäpuoli johtajakoira ja neljä muuta elukkaa, on lähtenyt polttamaan niitä.
Williams otti merkinantotorvensa ja töräytti sillä Cumminsille, joka avasi oven raolleen, vieressään pikku Melisse.
— Thoreau on keskellä pahinta tuhoa etelässä, hän huusi. — Se on liikaa hänelle, ja minä lähden sinne koirineni. Croisset hoitaa varastohuonetta muutaman päivän.
Kun Melisse kuuli tämän, hänen silmistään näkyi hurja pelko. Niin lapsi kuin hän olikin, hän ymmärsi, että Jan oli käynyt suurta vaaraa vastaan. Tuon villin maailman, jossa hän eli, ankarat lait olivat jo alkaneet tehdä tehoaan häneen ja teroittaneet hänen vaistoaan ja järkeään samalla tavalla kuin ne olivat saattaneet intiaanilapset miesten ja naisten vastuuseen jo aikoja ennen kuin olivat täyttäneet viisitoista vuotta.