— Minä menen auttamaan häntä, Jean!
— Hyvä Jumala! Jean huohotti Melissen mentyä ja katsoi Janiin kysyvästi. — Onnittelenko sinua, Jan Thoreau? Onko tarkoitus?
— Tarkoitus — millä?
— No, hitto, pikku ranskalainen vastasi, — kun kaunis cree-tyttö kihlautuu, hän laittaa ensimmäisen kerran hiuksensa nutturalle, siinä kaikki, Jan hyvä. Kun minä kosin ihanaa Iowakaani, tämä vastasi juoksemalla tiehensä, mutta ennen kuin ennätin kuolla epätoivoon, hän palasi luokseni tukka palmikoituna ja päälaelle koottuna.
Hän pysähtyi äkkiä säikähtäen toisen kummallista kasvojenilmettä. Kokonaisen minuutin Jan seisoi kuin kivettyneenä. Hän tuijotti yli ranskalaisen pään, ja aavemainen kalpeus levisi hänen poskilleen.
— Ei, — se — ei — merkitse — mitään, hän sanoi vihdoin, kuin joka sana olisi väkisin puristunut hänen huuliltaan.
Hän vaipui tuolille pöydän ääreen kuin odottamattoman iskun saaneena. Syvästi huoahtaen, melkeinpä nyyhkyttäen, hän laski päänsä käsivarsilleen.
— Jan Thoreau, Jean kuiskasi hiljaa, — oletko unohtanut, että minä surmasin lähetyssaarnaajan ja että Jean de Gravois kaikkien näiden vuosien kuluessa ei ole kysynyt sinulta tuolla vuorenhuipulla tapahtuneesta taistelusta! — Ja hänen äänessään, joka nyt oli vieno kuin naisen, värähteli sydämellisen toveriuden sävel — sellaisen toveriuden, joka syntyy miesten kesken maailmassa, missä ystävyyttä ei osteta eikä myydä… — Oletko unohtanut sen, Jan Thoreau? Jos on tehtävissä jotakin, mihin Jean de Gravois pystyy…?
Hän istuutui vastapäätä Jania, laihat, hartaat kasvot käsien varassa, ja odotti hiljaa, että toinen katsahtaisi ylöspäin. Kun tämä teki sen, heidän silmänsä kohtasivat vakaasti ja järkähtämättömästi toisensa, ja tässä katseessa ilmeni vala ja vahvistus kaikesta, mitä suurten lumiavaruuksien kunnia kummallekin merkitsi.
Yhtä äänettömänä Jan työnsi käden povelleen ja veti esille pienen käärön, joka ennen oli ollut viulunkoppaan kätkettynä. Yksitellen hän ojensi Jean de Gravoisille nämä lehdet.