— Hyvä Jumala, Jean sanoi lopetettuaan lukemisen. Sen enempää hän ei sanonutkaan. Kalmankalpeina tuijottivat molemmat miehet toisiinsa — Janin kaulasuonet nytkähtelivät, ja Gravoisin ruskeat kädet puristivat kirjoitettuja lehtiä.
— Sen tähden minä yritin surmata lähetyssaarnaajan, Jan sanoi vihdoin. Hän osoitti karkeammalla käsialalla kirjoitettuja sivuja, joita Jean piti kädessään. — Ja tuosta — tuosta — näette syyn, miksi ei voinut merkitä mitään se, että Melisse on laittanut hiuksensa kokoon. Hän nousi, kokosi paperit ja kiersi ne pieneksi kääröksi. — Ymmärrättekö nyt?
— Ymmärrän, Jean vastasi hiljaa, mutta hänen silmänsä välkkyivät kuin tanssivat korennot, hänen nostaessaan hitaasti kyynärpäänsä pöydältä ja ojentaessaan käsivartensa ylöspäin. — Minä ymmärrän, Jan Thoreau, ja ylistän Pyhää Neitsyttä, että juuri Jean de Gravois surmasi lähetyssaarnaajan Lac Bainin läheisellä jäällä!
— Mutta tuo muu, Jan jatkoi, — tuo muu, joka sanoo, että minä —
— Vaiti! Jean huusi ankarasti. Hän kiersi pöydän ympäri ja tarttui Janin käsiin rautaisella otteella. — Sen sinä unohdat. Se ei merkitse mitään. — Ei yhtään mitään, Jan Thoreau. Tietääkö kukaan muu kuin sinä ja minä sitä?
— Ei kukaan. Olin ajatellut, että Melisse ja hänen isänsä saisivat sen jonakin päivänä tietää, mutta minä odotin liian kauan. Minä odotin kunnes aloin pelätä, kunnes en uskaltanut puhua siitä. Pakotin itseni unohtamaan sen, hautasin sen vuosi vuodelta yhä syvemmälle, kunnes tänään — tuolla vuorella — —
— Ja tänään, tässä majassa, sinä tulet sen taas unohtamaan, ja sinä tulet hautaamaan sen niin syvälle, ettei se milloinkaan palaa. Olen ylpeä sinusta, Jan Thoreau. Minä rakastan sinua, ja ensimmäisen kerran sanoo Jean de Gravois sen miehelle. Oh — nyt kuulen heidän tulevan!
Hullunkurisesti kumartaen sille taholle, mistä nauravat äänet kuuluivat, veti herkkä pikku ranskalainen Janin mukaansa ovelle. Keskellä hakkuupaikkaa näkyivät Melisse ja Iowaka kantavan suurta vasua välissänsä. Nähdessään Gravoisin ja Janin he laskivat taakkansa maahan ja viittasivat molempia miehiä auttamaan heitä.
— Sinun pitäisi olla toiseksi onnellisin mies maailmassa, Jan Thoreau,
Jean virkkoi. — Kaikkein onnellisin on Jean de Gravois!
Tämän sanottuaan hän riensi kuin nuoli naisten luo, jotka odottivat heitä. Hän oli jo ehtinyt nostaa vasun olkapäälleen, ennen kuin Jan tuli.