— Oletko sinäkin tulossa vanhaksi, Jan? Melisse kysyi leikillään heidän ollessaan muutaman askelen jäljessä Jeanista ja hänen vaimostaan. — Sinä kävelet niin hitaasti!
— Luullakseni olen kahdenkymmenenyhdeksän ikäinen!
— Luullaksesi! — Ja hänen silmistään tuikki veitikkamaisuus. —
Mutta, Jan —
Hän ei ollut milloinkaan puhunut Melisselle niin kuin nyt.
— Minä synnyin kerran talvella, Melisse, niin kuin sinäkin. Ehkäpä eilen, ehkäpä huomenna. Siinä kaikki, mitä tiedän.
Jan katsoi tyttöä vakavasti silmiin; nähtävästi hänen oli vaikea hillitä liikutustaan.
Nopeasti kuin aurinko katosi leikkisyys tämän kasvoilta, ja hänen siniset silmänsä tuijottivat puhujaan tuskaisesti, jollaista Jan ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niissä. Heti hän tiesi, että Melisse oli ymmärtänyt hänet, ja hän olisi tahtonut purra kielensä poikki. Melisse laski pidättävästi kätensä hänen käsivarrelleen ja katsoi rukoillen ja silmät täynnä kyyneliä häneen.
— Anna anteeksi! hän kuiskasi puolittain tukahtuneesti nyyhkyttäen. — Rakas, rakas Jan, anna anteeksi minulle! — Hän sulki Janin toisen käden omiinsa ja piteli sitä hetkisen, niin että Jan saattoi tuntea hänen sydämensä tykytyksen. — Tänään on sinun syntymäpäiväsi, Jan — sinun ja minun — minun ja sinun — ja niin olkoon aina — aina — eikö niin, Jan?
17
Kieltäymys