— Melisse, Melisse! Jan virkkoi äkkiä, kykenemättä hillitsemään tunteitaan, — on tasan viisitoista vuotta siitä, kun minä tulin tuolta kaukaa metsästä nälkään nääntymäisilläni, kuolemaisillani, ja soitin viuluani äitisi kuollessa! Sinä olit silloin pieni lapsi — et milloinkaan sitten sen illan ole miellyttänyt minua enemmän kuin nyt!
Jan päästi hänen kätensä ja kääntyi poispäin, jotteivät hänen kasvonsa paljastaisi häntä. Silloin hän kuuli sydäntäsärkevän nyyhkäyksen takaansa.
— Jan — rakas Jan!
Melisse heittäytyi hänen syliinsä, ja hänen hiuksensa putosivat Janin hartioille. Hänen kasvoistaan kuvastui vanha ylpeys ja vanha rakkaus, sama rakkaus ja ylpeys, jota Jan oli vuosikausia herättänyt hänessä. Vastustamattomasti se vetosi häneen, ja vanhalla iloisella tavallaan hän tarttui tyttöä hartioista, hänen silmänsä paloivat ja koko hänen kasvoiltaan säihkyi taas elämänilo.
Onnellisena ja väristen Melisse ojensi huulensa.
— Minä en miellyttänyt sinua tänään, hän kuiskasi. — En koskaan enää kampaa hiuksiani nutturalle!
Jan suuteli häntä, ja hänen käsivartensa soluivat alas hänen hartioiltaan.
— En milloinkaan, en milloinkaan enää — ennen kuin sinä olet unohtanut rakastamasta minua, tyttö toisti. — Hyvää yötä, Jan-veli!
Yli hakkuupaikan, tumman, syvän metsän kylmään elottomuuteen Jan lähti ovelta, joka sulkeutui hänen ja Melissen väliltä. Tämän viimeiset sanat kaikuivat vielä hänen korvissaan, hän tunsi vielä lämpimän kosketuksen poskellaan — ja tieto siitä, mitä tämä päivä oli hänelle merkinnyt, tunkeutui hänen sieluunsa valtavan, mullistavan voimakkaana.
Viisitoista vuotta sitten! Hän pysähtyi ja katsahti ylöspäin, ja tähtivalo lankesi hänen kasvoilleen. Tämä yö ei ollut toisenlainen kuin tuo toinen kauan, kauan sitten. Samat tähdet, sama pilvetön, sininen taivas, samat läpi avaruuden sähisevät revontulten liekit, samat puut, jotka kuuntelivat hänen valituksiaan ja rukouksiaan sinä iltana, jolloin hän horjuen saapui Lac Bainiin.