Selvästi kuin eilisen tapahtuman hän muisti, kuinka hän oli laahustanut eteenpäin, verta vuotaen ja nälissään, viulu rintaa vasten puristettuna, kulkien koirien haukuntaa kohti, joka tuntui tulevan niin äärettömän kaukaa.
Läpi pohjolan rannattomien erämaiden hän oli ponnistellut, välittämättä sadoista kuoleman vaaroista metsästysmajan ja intiaanien wigwamien välillä, kärsien nälkää, melkein pakkaseen menehtyen, tehden tulia karkottaakseen niillä sudet etäälle ja soitellen — alati soitellen säilyttääkseen rohkeutensa, kunnes tapasi Melissen. Viisitoista vuotta oli kulunut siitä, ja tänä päivänä hän oli tuntenut kaikkea sitä voimaa, mitä nämä vuodet olivat mukanaan tuoneet. Hän oli ensin sen tuntenut silloin kun Melisse oli asettunut hänen eteensä vuoren juurella; ja sitten majassa jokaisessa hengenvedossaan, jokaisessa katseessaan, jonka hän tyttöön loi. Janista tuntui, että Melisse oli muuttunut, ja ikuisiksi ajoiksi. Hän ei ollut enää pikku Melisse, hänen sisarensa. Ja kuitenkin —
Melkein ääneen hän toisti tytön viimeiset sanat.
— Hyvää yötä, Jan-veli!
Melisse oli vielä tänä samana päivänä tullut hänen suudeltavakseen, niin kuin satoja kertoja ennenkin; mutta Jan ei ollut suudellut häntä vanhaan tapaan. Toista rakkautta olivat hänen huulensa vannoneet; vieläkin syöksähti veri hänen kasvoihinsa hänen ajatellessaan, mitä oli tehnyt. Hänen kunniankäsitteensä olivat toisenlaiset kuin niiden miesten, jotka sallivat intohimojensa johtaa itseään…
Tässä tilanteessa, joka oli lämmittänyt hänen vertaan, joka oli täyttänyt hänet ihmeellisellä onnella hänen sulkiessaan Melissen syliinsä, hän näki synnistä enemmänkin kuin varjon — jonkin häpäisemisen, mikä oli hänelle elämääkin kalliimpi. Melisse tuli edelleenkin hänen luokseen sisarena, luotti häneen kuten ennenkin, tietämättömänä hänen kiusauksestaan, mutta hän, Jan Thoreau —
Hän pisti kätensä poveen ja veti hitaasti esiin paperit, jotka Jean de Gravois oli lukenut. Pitkän ajan hän seisoi liikkumattomana ja piti niistä suonenvedontapaisesti kiinni, tuijottaen samalla puuttoman aavikon harmaaseen synkkyyteen.
Kaukana hän näki yksinäisen jättiläishongan, joka riippui kallionjyrkänteellä. Verkkaisin askelin hän kulki sinne, ja sen onttoon runkoon hän kätki kalliit paperinsa sekä tukki reiän kaarnalla.
— Aina sisareni — eikä milloinkaan mitään enempää Jan Thoreaulle — hän sanoi hiljaa. — Sitä vaatii pohjolan kunnia; se on suuren Jumalan tahto ja tarkoitus. — Ja samalla hän ojensi kätensä yli päänsä ja sanoi tyynellä ja selvällä äänellä: — Minä vannon, että Jan Thoreau ei milloinkaan menettele väärin pikku Melisseä kohtaan!
Kalmankalpein kasvoin hän kääntyi hitaasti puulta takaisin. Kaukaa kuului suden kolkkoa, valittavaa ulvontaa. Se kaikui kuin suruvalitus hänen viimeiselle toiveelleen — toiveelle, jonka hän tänä iltana oli ainiaaksi haudannut…