Samassa Jan läimäytti koiria, ja ne porhalsivat sellaiseen vauhtiin, että Melisse jäi melko kauas jälkeen hänestä. Hurjalla huudolla hän sai valjakon talttumaan ja odotti.
— Tuo ei ole kaunista, Jan! Silloin saat asettaa minut rekeen.
Jan kääri nahkaset hänen ympärilleen, koirat lähtivät uudelleen liikkeelle, ja Jan juoksi vieressä harjaantuneen metsäläisen lyhyin, nopein, kevyin askelin, rinta hieman eteenpäin koholla ja katse kiinnitettynä edessä kiemurtelevaan latuun.
Se oli ihanaa kulkua, ja Melissen silmät kimaltelivat ilosta. Hän katseli oivallisten koirien vankkoja selkiä ja jalkoja, niiden innokkaasti eteenpäin kurottuneita sudenpäitä ja puoliavoimia kitoja — ja niistä hän siirsi katseensa Janiin. Juoksu ei vaatinut häneltä mitään ponnistuksia. Hänen kalpeat kasvonsa olivat punehtuneet, mustat hiukset välkkyivät harmaan karvalakin alta. Melissen silmät loistivat ylpeydestä; väri kävi yhä heleämmäksi hänen kasvoillaan, ja itsekseen hän ihmetteli, oliko koko avarassa maailmassa sellaista miestä kuin Jan Thoreau.
Kilometri kilometriltä he etenivät, eikä hän hiljentänyt koirien vauhtia ennen kuin he olivat saapuneet vuorenhuipulle, missä hän oli painiskellut lähetyssaarnaajan kanssa. Silloin Melisse hyppäsi reestä ja juoksi hänen luokseen.
— Nyt juoksen kilpaa kanssasi vuorenhuipulle! hän huudahti. — Jos sinä saat minut kiinni. — Hänen silmissään oli vanha viehättävä vaatimus.
Hän kiiti harjannetta ylöspäin. Huohottaen ja hengästyksissään Jan seurasi häntä koirineen. Tällä kerralla tyttö oli liian paljon edellä ja seisoi paljon aikaisemmin huipulla ja nauroi Janille, kun tämä päätyi perille.
— Sinä olet kaunis kuin keijukainen, Melisse! Jan virkkoi ja hänen silmistään loisti ihailu. — Kauniimpi kuin sadun keijukainen!
— Kiitos, veli! Sadun kultakutrinen keijukainen?
— Niin, kauniimpi kuin ne kaikki.