— Minä en voi kuvitella mielessäni, minkälaiselta näyttäisi kultakutrinen tyttö; voitko sinä, Jan? Ennen kuin tämä ehti vastata, hän lisäsi veitikkamaisesti: — Näitkö mitään keijukaisia Churchillissa tai York Factoryssa?
— En ketään, jota voisin sinuun verrata, Melisse.
— Kiitos taas, veliseni! Luulen todella, että sinä edelleenkin hieman pidät minusta.
— Enemmän kuin milloinkaan eläissäni, Jan vastasi vastoin tahtoaan.
Jan huomasi pian, että aamun iloisuutta seurasi vanha synkkyys ja sydäntuska. Jan-veli, Jan-veli, Jan-veli! Sanat kaikuivat lakkaamatta hänen aivoissaan, kunnes ne tuntuivat lyövän samaan tahtiin hänen askeleittensa kanssa reen sivulla. Ne palauttivat hänet edellisen illan ajatuksiin, ja hän tunsi huojennusta, kun he saapuivat erämiehen asunnolle.
Saatuaan nähdä Janin vieressä Lac Bainin toimitusmiehen tyttären Ledoq alkoi kumarrella kaikin voimin tälle. Lac Bainissa oli tunnettu asia, että monta vuotta takaperin oli Jean de Gravoisin pikku veli kadonnut metsään, ja monet luulivatkin, että Ledoq oli tämä veli, sillä Jean ja hän olivat kuin kaksi marjaa, samankaltaiset, yhtä puheliaita, yhtä vilkkaita.
— Kohtasitteko vierasta valjakkoa? Ledoq kysyi, kun Melisse oli vastannut hänen tervehdykseensä.
— Emme ole kohdanneet mitään valjakkoa.
Ledoq näytti kummastuvan. Kilometrin päässä näkyi lumihuippuinen kallio. Hän osoitti sitä.
— Tunti sitten näin sen kulkevan länteenpäin pitkin vuorta — kolme miestä ja kuusi koiraa. Keitä on liikkeellä Lac Bainista?