— Jotain syötävää — minä silloin tahtoo soittaa!
Hän alkoi soittaa ennen kuin vielä oli sanonutkaan tätä — mutta vain hetkiseksi; sitten jousi putosi hänen kädestään ja pää vaipui rinnalle.
Puoliverisen kasvoissa oli jotain jylhää kauneutta, joka säteili Janinkin silmistä. Sekunniksi olivat nämä silmät kohdanneet toisensa veren äänen hurjassa tuntemuksessa; ja kun Janin pää vaipui alas ja viulu solui lattialle, Mukee nosti hänet vahvojen käsivarsiensa varaan ja kantoi hänet metsänreunassa olevaan majaansa.
Seuraavana päivänä ei Jania ottanut huomatakseen kukaan muu kuin Mukee. Hän sai ruokaa. Hänen jähmettynyt verensä lämpeni. Mitä enemmän elonvoimat palasivat, sitä selvemmin hän tunsi sen kolkkouden, joka oli tunkeutunut tähän elämän kosteikkoon keskelle erämaan sydäntä. Hän oli nähnyt naisen — sekä elämässä että kuolemassa — ja hänkin rakasti tätä ja suri häntä. Hän ei sanonut mitään; hän ei pyytänyt mitään; mutta miesten surullisista, jäykistä kasvoista hän näki, kuinka he olivat palvoneet poismennyttä. Hän näki sen niiden pienokaisten pelästyneistä silmistä, jotka olivat oppineet jumaloimaan Cumminsin vaimoa. Hän luki sen koirien veltosta hiljaisuudesta, kauheasta tyyneydestä, joka vallitsi hänen ympärillään.
Janin ei ollut vaikea ymmärtää sitä, sillä hänkin kunnioitti eräiden kalpeitten, suloisten kasvojen muistoa, kasvojen, jotka olivat hänen majassa näkemiensä kaltaiset. Hän tiesi, että tämä palvominen Lac Bainissa oli puhdasta palvomista, sillä suurten lumiaavikkojen kunnia oli hänenkin. Siinä oli hänen uskontonsa ja näiden toistenkin uskonto, jotka asuivat viidensadan kilometrin päässä tai kauempanakin mistään eteläisestä siirtolasta.
Tämä kunnia velvotti sellaiseen, mitä sivistys ei voinut ymmärtää — vähitellen paleltumaan kuoliaaksi ja nääntymään nälkään ennemmin kuin varastamaan, kunnioittamaan kymmenettä käskyä yli kaiken. Se sisälsi, että täällä pohjolan kylmän taivaan alla olivat olot ja asiat sellaiset kuin Jumala oli aikonut ne olemaankin, ja että muutamat Hänen luoduista olennoistaan voivat elää rakkaudessa, mikä ei ollut omistamista eikä syntiä.
Vuosi sen jälkeen kun Cummins oli tuonut vaimonsa pohjolaan, tuli leiriin muuan mies Fort Churchillista Hudsoninlahden rannikolta. Hän oli englantilainen ja Hudsons Bay Companyn palveluksessa. Hän toi mukanaan jotain uutta, kuten nainenkin, vaikka se tässä tapauksessa oli elämänainesta, jota Cumminsin väki ei osannut ymmärtää.
Leirin miehistä oli siinä ensi hetkestä alkaen jotain murhenäytelmää mukana. Englantilaisesta sitä vastoin lupasi tulla vain sivukohtaus — hetkellinen, liehakas seikkailu. Siinä esiintyi taas katsantokantojen erilaisuus — maan keskuksen ja sen äären välinen ääretön ero.
Cummins oli poissa kuukauden — hän oli seurannut metsästäjiä Barren
Landsiin. Sellaisten tapausten sattuessa tuntui kotona olevista nainen
perinnöltä, ja he huolehtivat hänestä kuin vanhemmat lapsestaan.
Kuitenkaan ei tarkinkaan silmä olisi havainnut asian niin olevan.
Kun Cummins oli lähtenyt, edistyi murhenäytelmä suurin askelin loppuaan kohti. Englantilainen oli tottunut seurustelemaan naisten kanssa. Kuukausimääriä oli hän nyt elänyt kuin erakko. Cumminsin vaimo näytti hänestä kukkaselta, joka äkkiä oli tullut sulostuttamaan erämaan sietämätöntä yksitoikkoisuutta; ja käyttäen sivistyksen kaikkia keinoja ja juonia hän yritti saada puoleensa sen tuoksua.