Seuraavina päivinä ja viikkoina hän puhui paljon itsestään, tuvan takkavalkean lämmittäessä häntä, ja omista ajatuksistaan, ja näin hän teki, kun ei vielä ymmärtänyt tätä kansaa. Ja ikään kuin tietämättömänä, mitä sanottiin, nainen jatkoi puhdasta elämäänsä, karkottamatta tai rohkaisematta tulokasta, vaikka nainen aina kiusasikin häntä samalla sulollaan, jota hän lahjoitti kaikille yhtäläisesti.
Vielä siihen asti ei ollut mitään epäluuloa hänen sielussaan. Hän otti vastaan englantilaisen ystävyydenosoitukset, vaikka tämä olikin muukalainen hänen kansansa keskuudessa. Hän ei kuullut petollista äänensävyä, hän ei nähnyt mitään, mikä ennusti onnettomuutta. Ainoastaan leirin miehet kuulivat sen, näkivät ja ymmärsivät.
Kuin joukko uskollisia eläimiä olivat he valmiit hyökkäämään esiin, repimään rikki ja tappamaan hänet, joka uhkasi häväistä kaiken, mikä heille oli hyvää ja puhdasta ja kaunista, mutta äänettömässä uskollisuudessaan ja innostuksessaan he odottivat merkkiä naiselta. Hänen siniset silmänsä, hänen ystävälliset sanansa, kätensä liike olivat säätäneet lakia leirissä. Jos hän hymyili muukalaiselle ja puhui hänen kanssaan ja tunsi iloa siitä, oli se vain uusi laki, jonka hän oli antanut heidän kunnioitettavakseen. He pysyttelivät siis rauhallisina, välttivät englantilaista niin paljon kuin mahdollista ja olivat varuillaan — alati varuillaan.
Eräänä päivänä tapahtui jotakin. Cumminsin vaimo tuli yhtiön varastohuoneeseen, ja lämmin puna syöksähti hänen poskilleen, hänen sinisilmänsä säkenöivät, kun hän näki muukalaisen seisovan siellä. Miehen punakat kasvot sävähtivät punaisemmiksi, ja hän loi katseensa maahan. Mennessään hänen ohitseen veti Cumminsin vaimo hameitaan koolle; ja pään asennossa oli jotain, mikä muistutti kuningatarta — puolisoa ja naista kaikessa loistossaan. Tänä hetkenä oli hänessä kaikki, mitä pohjolassa kuului kunnian ja kauneuden käsitteisiin.
Illalla hiiviskeli puoliverinen pitkin metsänreunaa nähdäkseen, oliko kaikki kunnossa Cumminsin pikku majassa. Mukeeta oli kerran ilves purrut luuhun asti, ja nainen oli pelastanut hänen kätensä. Siitä hetkestä alkaen tuosta kesyttömästä oli tullut hänen orjansa.
Muutaman minuutin hän seisoi kyyristyneenä ja tuijotti himmeään valojuovaan, joka loisti ikkunaverhon aukosta, naisen ikkunasta; ja hänen siinä seisoessaan tuli jotain hänen ja valon väliin. Tuvan seinässä hän näki hiipivän miehen varjon, ja hiljaa kuin revontulten kylmä kiilu hänen päänsä päällä, nopeasti kuin hirvi, hän kiiti metsästä ja tuli tuvan takaa esiin.
Varovaisena kuin ilves ja pää riipuksissa hän kyyristeli nurkalla.
Englantilainen seisoi ja tirkisteli sisälle ikkunaverhon halkeamasta.
Mukeen mokkasiinit eivät synnyttäneet mitään ääntä. Hänen kätensä laskeutui muukalaisen käsivarrelle lempeästi kuin lapsen.
— Tätä ei lueta täällä kunniaksi, hän kuiskasi. — Tulkaa!
Sairaalloinen kalpeus levisi toisen miehen kasvoille, mutta Mukeen ääni oli lempeä ja levollinen, hänen kosketuksensa pehmeä kuin sametti, ja englantilainen lähti ikkunan luota hymyillen. Mukeen hampaat välkkyivät. Silloin toinen nauroi äänettömästi.