— Senkin elukoita! Jean sähisi. — Niitä on kaksi Nelson Housessa ja kaksi Wholdaiassa ja yksi — —
Jan päästi kiihkeän huudahduksen, ja kun Croisset kääntyi katsomaan, hän näki nuorukaisen seisovan koiriensa seassa kalmankalpeana ja tummat silmät säkenöiden, kuin olisi aivan takanaan nähnyt jotain kauhistuttavaa.
Kun mies tästä näystä pelästyneenä kääntyi poispäin, Jean hyökkäsi
Janin luo.
— Pyhimykset meitä varjelkoot, mutta tuohan oli paha nyrjähdys! hän huusi lujaa. — Ensi kerralla käännät rekesi varovammin, kun koirat ovat valjaissa! Hiljaa hän kuiskasi, ollen tutkivinaan Janin kättä:
— Pahus vieköön, aiotko puhua siitä hänelle?
Jan yritti nauraa, kun Croisset tuli katsomaan, mitä oli tapahtunut.
— Voitko ottaa huostaasi koirat, Henri? Jean kysyi. — Se on vain lievä nyrjähdys, jonka Iowaka parantaa linimenttihauteellaan. — Heidän poistuessaan — Jan yhä kalpeana kuin harmaa lumi heidän jalkojensa alla — Gravois lisäsi: — Sinä olet hullu, Jan Thoreau. Teillä on tupa täyteen väkeä; voit meillä syödä päivällistä.
— Elukoita! Jan sähähti taas. — Heittiöitä!
— Minä sanon sinulle, ettei se merkitse mitään — ei mitään! Jean vakuutti ja tarttui hänen käsivarteensa. Sinä olet mies. Sinun täytyy taistella sitä vastaan ja unohtaa se. Ei kukaan muu kuin sinä ja minä tiedä siitä mitään.
— Ettehän puhu milloinkaan, mitä luitte papereista? Jan sanoi lujasti.
— Vannokaa se!