— Sen vannon Pyhän Neitsyen kautta!
— Silloin, Jan sanoi hiljaa — ei Melisse saa sitä milloinkaan tietää!
— Ei milloinkaan, Jean vakuutti. Hänen tummahipiäiset kasvonsa kirkastuivat ilosta, kun Iowakan vieno ääni kuului ulos talosta, missä tämä istui kehtolaulua laulellen. — Jonakin päivänä laulaa Melisse samanlaista sinulle, Jan Thoreau, niin kuin minun Iowakani laulaa minulle.
Tuntia myöhemmin Jan meni hitaasti hakkuupaikan poikki Cumminsin majalle. Seisahtuessaan silmänräpäykseksi ovelle hän kuuli vierasta naurua, ja avattuaan sen astuakseen sisälle hän pysähtyi hämillään ja epäröiden. Melisse oli noussut kuultuaan hänen tulevan, ja Janin katse solui nopeasti hänen punaisilta poskiltaan nuoreen mieheen, joka oli istunut vastapäätä Melisseä. Hermostuneella, väräjävällä äänellä tyttö sanoi vihdoin:
— Herra Dixon, tämä on veljeni Jan.
— Iloitsen tuttavuudestanne, Cummins.
— Thoreau, Jan oikaisi tyynesti ja tarttui ojennettuun käteen. — Jan
Thoreau.
— Oh, pyydän anteeksi. Minä ajattelin… — Hän kääntyi kysyvänä Melisseen. Tämän posket kävivät yhä punaisemmiksi, hänen alkaessaan korjata ruokia pöydältä.
— Me emme ole sukua keskenämme, Jan jatkoi ja yritti puhua tyynesti ja varmasti. — Olemme vain asuneet saman katon alla aina hänen lapsuudestaan asti, ja sen vuoksi on meistä tullut kuin veli ja sisar.
— Neiti Melisse on kertonut minulle, kuinka oivallisesti juoksitte tänään, nuori englantilainen virkkoi, punehtuen hieman huomatessaan nuoren tytön neuvottomuuden. — Minäkin olisin halunnut nähdä sen!