Jan avasi silmänsä selälleen. Niiden edessä nuori tyttönen perääntyi pakostakin, ja Jan päästi hänen kätensä. Niissä ei Melisse nähnyt lainkaan vanhaa rakkaudenhehkua, ei jälkeäkään vanhasta toveruudesta. Käsittämättöminä ja kuvastamatta mitään huomattavaa liikutusta ne soluivat hänestä seinällä riippuvaan viuluun.
— Minä en ole pitkään aikaan soittanut, Jan virkkoi ja kääntyi hänestä — luulenpa unohtaneeni.
Hän otti viulun alas, ja hänen sormensa alkoivat kömpelösti liikkua kielillä.
Hieman hymyillen hän sanoi vihdoin:
— Oh, nyt täytyy sinun, Melisse, soitta minulle! Jan Thoreau ei osaa enää, — Ja hän ojensi tytölle viulun.
— Ei nyt, Jan, toinen kieltäytyi väristen. — Illalla soitan sinulle.
— Melisse lähestyi ovea; hän pysähtyi epäröiden. — Tulethan illalla,
Jan?
— Tietysti, Melisse, jos sinä olet valmis vastaanottamaan minut.
Hän ripusti viulun naulaan, kun Melisse sulki oven, ja lähti sitten tuvasta. Jean de Gravois ja Iowaka seisoivat odottamassa häntä, ja Jean kiiruhti yli hakkuupaikan häntä vastaan.
— Tulen pyytämään sinua lainaamaan minun partaveistäni, hän huudahti iloisesti. — Iowaka väittää, että erämiehet voivat luulla sinua karhuksi nähdessään sinut.
— Karhu on hyvä pitämään kärpäsiä loitolla, Jan vastasi. — Kesä on tulossa, ja kärpästen tekee mieli syödä minua. Mennään eteenpäin, Jean. Tahtoisin puhua kanssasi.