Eräälle metsässä olevalle halonhakkuupaikalle he istahtivat vastapäätä toisiaan.
— Minä olen käynyt monessa paikassa sen jälkeen kuin lähdin Lac
Bainista, Jan kertoi. — Ensin menin Nelson Houseen ja sieltä
Wholdaiaan. Minä tapasin ne Nelson Housesta, mutta en Wholdaiasta.
— Tapasit — mitä? Jean kysyi, vaikka hän varsin hyvin tiesi, mitä toinen tarkoitti.
— Veljeni, Jean de Gravois, Jan sähisi. — Veljeni, nuo heittiöt!
— Pahus vieköön Croissetin, joka puhui, missä he olivat! Jean mutisi itsekseen.
— Näin heidät molemmat Nelson Housessa, Jan jatkoi. — Toinen on puolipöhkö, ja toinen — hän kohautti olkapäitään, — on vielä huonompi. Petraudin, toisen niistä kahdesta, jotka olivat Wholdaiassa, tappoi muuan intiaani viime talvena, koska hän oli saattanut häpeään hänen tyttärensä. Toinen katosi.
Jean oli vaiti, pää etukumarassa ja kasvot käsien varassa.
— Jean de Gravois, te kuulette siis, minkälainen olento ystävänne Jan
Thoreau on!
— Kuulen, että olet hullumpi kuin milloinkaan ennen, Jean sanoi rauhallisesti. — Jan Thoreau, entä jos minä rikkoisin valani — ja puhuisin Melisselle?
Molempien miesten silmät kohtasivat toisensa. Janin silmissä paloi heikko hehku. Hitaasti hän veti pitkän puukkonsa tupesta ja laski sen lumeen jalkojensa väliin, välkkyvä kärki Gravoista kohti käännettynä. Puolihillitysti huudahtaen Jean hyökkäsi pystyyn.