"Välimme näyttivät tämän kautta käyneen selviksi ja kaikki suhteemme päättyneen. Minun huono käsitykseni hänestä esti minua kutsumasta häntä Pemberleyhin, ja Lontoossakin vältin hänen seuraansa. Siellä luulen hänen tähän aikaan enimmäkseen elelleenkin, mutta lakitieteen opiskelu lienee ollut vain tekosyynä;[19] ollen tyyten vapaa kaikista rajoituksista hän tuhlasi aikansa joutilaisuuteen ja hurvitteluun. Kolmen vuoden mittaan kuulin hänestä vain hyvin vähän; mutta kun hänelle myöntämäni apuraha alkoi loppua, lähetti hän minulle jälleen avunpyyntökirjeen. Hänen olosuhteensa olivat kiristyneet äärimmilleen, vakuutti hän minulle, ja sen minä voin hyvin uskoa. Hän oli huomannut, ettei lakitieteen opiskelu löisi leiville, ja hän oli vakavasti päättänyt jälleen kääntyä hengelliselle uralle, jos minä tarjoisin hänelle puheena olleen kirkkoherranpaikan — ja siitä hänen mielestään ei voinut olla epäilystäkään, koska hän oli varmasti vakuutettu, ettei minulla ollut ketään muutakaan kokelasta silmälläpidettävänä, ja etten minä suinkaan saattanut unhottaa kunnianarvoisen isäni alkuperäistä aikomusta. Tuskin voinette moittia minua siitä, että kokonaan kieltäysin mukautumasta hänen toivomukseensa — siihen yhtä vähän kuin moniin seuraaviinkin. Hän tietysti otti kieltoni pahakseen, ja sitä enemmän mitä ahtaammiksi hänen olosuhteensa kävivät — ja hän oli epäilemättä yhtä kärkäs solvaamaan minua toisille kuin moittimaan minua itseäni.

"Tämän jälkeen meidän tuttavuutemme tyrehtyi tykkänään. Hänen elämästään minulla ei ollut yhtään tietoa. Mutta viime kesänä hän jälleen tunkeutui hyvin tuskallisella tavalla minun havaintopiiriini. Minun täytyy nyt kertoa teille eräästä asiasta, jonka itsekin tahtoisin kaikkein mieluimmin tyyten unohtaa ja jota ei mikään muu seikka kuin nykyinen pulmani teidän suhteenne saisi minua paljastamaan yhdellekään ihmiselle. Näin paljon sanottuani olen varma, että te pidätte asian omana tietonanne.

"Sisareni, joka on enemmän kuin kymmentä vuotta minua nuorempi, jäi isäni kuoltua äitini sisarenpojan, eversti Fitzwilliamin, ja minun holhottavaksi. Vuosi takaperin me otimme hänet koulusta ja hankimme hänelle sopivan asunnon Lontoossa, ja viime kesänä hän lähti emäntänsä keralla Ramsgaten kylpylään. Sinne lähti myöskin herra Wickham, jolla ilmeisesti oli valmiiksi suunniteltu juoni mielessään; sillä selville kävi, että hän ja sisareni emäntä, rouva Younge, jonka luonteesta olimme valitettavasti saaneet aivan väärän käsityksen, olivat keskenään vanhat tuttavat; ja tämän naisen suostumuksella ja avustuksella hänen onnistui siihen määrään kietoa sisareni, joka vielä muisti häneltä lapsena kokemansa ystävällisyyden, että hän luulotteli olevansa rakastunut tuohon mieheen ja oli suostuvainen karkaamaan hänen kanssaan. Hänen puolustuksenaan olivat hänen lapselliset viisitoista ikävuottansa, ja mainittuani hänen hupsuutensa on minulle iloista voida mainita, että tuosta juonesta sain tiedon häneltä itseltään. Minä satuin odottamatta saapumaan paikalle paria päivää ennen heidän aiottua karkaamistaan; ja silloin Georgiana, joka ei kyennyt murehduttamaan ja loukkaamaan veljeään, jota hän siihen asti oli rakastanut miltei kuin toista isäänsä, kertoi minulle koko jutun. Voitte arvata, mitä minä silloin tunsin ja miten toimin. Sisareni maine ja sydämenrauha estivät minua saattamasta asiaa julkisuuteen; mutta minä kirjoitin herra Wickhamille, joka oitis lähti tiehensä, ja rouva Younge sai luonnollisesti myöskin heti eron toimestaan. Wickhamin tarkoituksena epäilemättä oli päästä käsiksi sisareni perintöosaan, joka nousee kolmeenkymmeneen tuhanteen puntaan; mutta en voi olla uskomatta, että hän samalla yritti suunnata kostoniskun minuunkin.

"Tämä, arvoisa neiti, on rehellinen esitys Wickhamin ja minun tähänastisista suhteista; ja jollette ole alunpitäen taipuvainen pitämään sitä valheellisena, niin toivon, että tästälähin muutatte käsityksenne minun luulotellusta julmuudestani herra Wickhamia kohtaan. Minä en tiedä millä tavoin, minkä valheellisen kertomuksen varjossa hänen on onnistunut vaikuttaa teidän tunteisiinne; mutta hänen menestystään en lainkaan ihmettele, koska te olette tyyten tietämätön meidän entisistä väleistämme. Ehkä ihmettelette, miksi en tätä kaikkea kertonut teille jo eilen illalla. Mutta minä en silloin ollut kylliksi itseni herra kyetäkseni punnitsemaan, mitä minun oli tehtävä. Tullaksenne täysin vakuutetuksi ylläolevan todenperäisyydestä voitte kääntyä eversti Fitzwilliamin puoleen, joka läheisenä sukulaisenani ja ystävänäni sekä nimenomaan sisareni toisena holhoojana tuntee jutun kaikki yksityiskohdat. Jos teidän vastenmielisyytenne minua kohtaan tekee minun todistukseni silmissänne arvottomaksi, niin sama syy ei estä teitä vetoamasta serkkuuni ja uskomasta hänen sanojaan; ja jotta teillä olisi aikaa ja tilaisuutta kääntyä hänen puoleensa, koetan tavalla tai toisella saada tämän kirjeen käsiinne vielä tämän aamun kuluessa. Tahdon vain lisätä: Jumala siunatkoon teitä elämänne teillä!

"Fitzwilliam Darcy."

XXXVI LUKU.

Jollei Elizabeth ottaessaan vastaan hra Darcyn kirjeen ollut odottanut siinä eilisen kosinnan uudistamista, niin ei hän ollut voinut kuvitella mitään muutakaan sen sisällöstä. Joka tapauksessa voi arvata, että hän hämmästyen ja oudoksuen luki sen läpi, ja että tuloksena oli sanomattoman ristiriitainen tunnekuohu. Aluksi häntä ihmetytti, että tuo mies voi luulla voivansa millään tavoin puolustella käyttäytymistään; ja väkevän ennakkoluulon vallassa hän aloitti lukea hänen esitystään Netherfieldin tapahtumista. Darcyn uskoa Janen välinpitämättömyydestä Bingleytä kohtaan hän ei voinut ottaa todeksi; ja tuon miehen esitys hänen todellisista syistään näiden avioliittoa vastaan oli omiaan suututtamaan Elizabethia yhä enemmän. Darcy ei ilmaissut lainkaan katuvansa menettelyään, päinvastoin hän osoittihe yhä paatuneemmaksi pöyhkeässä suvaitsemattomuudessaan ja sääty-ylpeydessään.

Mutta kun sitten seurasi kuvaus hänen suhteestaan hra Wickhamiin; kun Elizabeth tarkkaavaisesti tutustui asianhaaroihin, joiden — jos ne vain oli todenperäisesti esitetty — täytyi kerrassaan kumota hänen mielihalulla hellityn käsityksensä tuon perin miellyttävän nuoren miehen luonteesta — kävi juttu paljon sekavammaksi ja tuskallisemmaksi. Hämmästys, huolestuminen, jopa kauhukin täyttivät hänen mielensä. Hän toivoi kaikesta sydämestään, että hän voisi julistaa kaiken valheeksi, tahalliseksi vääristelyksi, ja huudahtaa: "Se ei ole totta! Se ei voi olla totta!" — ja kun hän oli käynyt koko kirjeen läpi, tuskin kyeten enää kunnolla käsittämään viime sivun sisällystä, työnsi hän sen nopeasti syrjään, päättäen ettei koskaan edes katsahtaisikaan enää siihen.

Tässä hämmentyneessä mielentilassa hän asteli edestakaisin, kykenemättä lepuuttamaan ajatuksiaan ja löytämättä niille lujaa kiinnekohtaa; mutta kauan hän ei kestänyt sitäkään — kohta oli kirje jälleen esillä kuorestaan; ja hilliten itseään minkä kykeni hän rupesi uudestaan lukemaan tuota hirveää syytöstä hra Wickhamia vastaan ja pakottautui mahdollisimman kylmäverisesti käsittämään jok'ikisen lauseen sisällön. Esitys Wickhamin suhteissa Pemberleyn isäntäväkeen oli joka suhteessa aivan samanlainen kuin tämän itsensä antama; ja edesmenneen hra Darcyn leppeä ystävällisyys, josta Elizabeth ei ollut tähän saakka ollut oikein perillä, kävi aivan yhteen hänen omien sanojensa kanssa. Sitä myöten molemmat kertomukset kattoivat toisensa; mutta testamenttiin tultua niiden välillä aukeni syvä juopa. Elizabethilla oli vielä vereksessä muistissa, mitä Wickham oli kertonut toiveistaan tuohon kirkkoherranpaikkaan; ja sitä muistellen hänen oli mahdotonta uskoa muuta, kuin että jompikumpi kertojista oli tahallaan erehtynyt; ja aluksi hän luuli olevansa varma, kumpi heistä oli puhunut väärin. Mutta lukiessaan edelleen, kuinka Wickham oli vapaaehtoisesti luopunut kaikista toiveista mainittuun paikkaan ja saanut korvaukseksi melkoisen rahasumman, hänen oli jälleen pakko epäröidä. Hän laski kirjeen kädestään ja punnitsi mielessään jok'ainutta seikkaa mahdollisimman puolueettomasti, koettaen tulla hänelle itselleen mieluiseen tulokseen — mutta onnistumatta. Molemmilla puolillahan häntä kohtasivat vain asianomaisten omat mieskohtaiset vakuuttelut. Jälleen hän rupesi lukemaan. Mutta joka rivi osoitti yhä selvemmin, että tämä juttu, jonka hän oli uskonut yksinomaan todistavan hra Darcyn menettelyn halpaa halvemmaksi, näyttikin saavein käänteen, joka kerrassaan puhdisti hänet kaikesta syystä.

Jo se kevytmielinen tuhlailunhalu ja periaatteeton kunnottomuus, josta kirjoittaja ei vähääkään epäröinyt syyttää hra Wickhamia, järkytti lukijaa suuresti. Hän ei ollut kuullut tuosta nuoresta miehestä sanaakaan ennen hänen liittymistään Hertfordshiren miliisirykmenttiin, johon hän oli tullut erään tuttavan upseerin suosituksesta. Hänen aikaisemmasta elämästään ei Hertfordshiressä tiedetty muuta kuin mitä hän itse oli kertonut. Hänen todellisen luonteensa perille ei Elizabeth ollut tähän asti pyrkinytkään päästä. Wickhamin kasvonpiirteet, hänen äänensä, ryhtinsä ja käytöstapansa olivat taanneet hänet joka suhteessa täysin kunnioitettavaksi mieheksi. Elizabeth koetti etsiä muististaan jotakin erityistä hyvyyden, puhtauden ja jaloluontoisuuden piirrettä Wickhamin luonteesta, joka suojelisi tätä Darcyn hyökkäyksiltä tahi ainakin selittäisi hänen luonteenvikansa pelkiksi paljon hemmotellun nuoren miehen tilapäisiksi hairahduksiksi, eikä suinkaan vuosikausien joutilaisuuden ja hurjistelun hedelmiksi, kuten Darcy esitti. Mutta mitään sellaista piirrettä ei lainkaan johtunut hänen mieleensä. Hän voi nähdä Wickhamin edessänsä ilmi elävänä, ulkomuodoltaan, sanoiltaan ja sävyltään lumoavana; mutta hän ei kyennyt kasaamaan hänen ansiopuolikseen muuta hyvää kuin mitä lähiympäristössä ja toveripiirissä hänestä yleensä ajateltiin.