"Ja kuitenkin minä luulin olevani niin ihmeen älykäs ja terävänäköinen tuomitessani hänen vikojaan ja inhotessani häntä. Tuollainen lähimmäisen inho ja hänen puutteittensa havaitseminen kannustaa niin ihmeesti ihmisen henkevyyttä ja avartaa hänen älyään. Voihan jatkuvasti tuntea vastenmielisyyttä lähimmäistään kohtaan sanomatta hänelle ja hänestä mitään moitetta; mutta iänkaiken ei jaksa nauraa jollekin ihmiselle sanomatta hänelle jotakin tai laskettamatta hänestä sukkelata henkevyyttä."
"Lizzy, kun sinä ensi kertaa luit tuon kirjeen, niin ethän toki voinut tehdä asioista niin pahaa pilaa kuin nyt!"
"En tottakaan. Olin sangen nolo — voisinpa sanoa, että tunsin itseni oikein onnettomaksikin. Eikä vierelläni ollut ketään, jolle olisin voinut sanoa mitä tunsin, ei ollut mitään Janea lohduttamassa minua ja sanomassa, etten minä suinkaan ollut niin surkean heikko ja hupsu ja turhamainen kuin tiesin olleeni! Ah, kuinka minä silloin kaipasin sinua!"
"Miten onnetonta olikaan, että sinä Wickhamista puhuessasi lausuit herra Darcylle niin kovia sanoja, jotka nyt näyttävät todellakin olevan aivan ansaitsemattomat."
"Niin kyllä! Mutta katkerat sanat ovat mitä luonnollisin seuraus niistä onnettomista ennakkoluuloista, joita olen niin mielihalusta hautonut rinnassani. Minä tahtoisin kysyä sinun neuvoasi erään seikan johdosta. Tahtoisin tietää, olenko vai enkö velvollinen ilmaisemaan seurapiirillemme Wickhamin todellisen luonteen?"
Jane mietti vähän aikaa, ennenkuin vastasi: "Varmastikaan sinulla ei ole enää tilaisuutta tehdä sellaista hirveää paljastusta. Mitä sinä itse ajattelet?"
"Ettei sitä ole yrittämistäkään. Herra Darcy ei ole suinkaan valtuuttanut minua julkisesti kuuluttamaan hänen ilmiantoaan. Päinvastoin ovat kaikki hänen sisarensa lähimmät tuttavat velvoitetut pitämään asian niin salassa kuin suinkin; ja jos minä yritän ilmaista ihmisille herra Darcyn todellisen luonteen, niin kukapa minua uskoisi? Onhan yleinen mielipide täälläpäin asettunut niin jyrkästi häntä vastaan, että ainakin puolet Merytonin kelpo ihmisistä saisi halvauksen, jos heidän olisi pakko asettaa hänet vähän parempaan valoon. En minä ainakaan pysty siihen toimeen. Wickham muuten kohta lähteekin matkoihinsa; ja siksi lienee samantekevää, tietävätkö ihmiset millainen hän todella on. Jonkin ajan perästä asia arvatenkin tulee tunnetuksi, ja silloin me saamme nauraa heidän typeryydelleen. Mutta tätänykyä en aio hiiskua siitä sanaakaan."
"Siinä oletkin aivan oikeassa. Jos hänen hairahduksensa paljastettaisiin, niin hän olisi iäksi hukassa. Häntä ne ehkä nyt itseäänkin surettavat, ja hän koettaa parhaansa mukaan korjata itseään. Me emme saa syöstä häntä aivan epätoivoon."
Elizabethin rauhattomuus asettui tuntuvasti tämän keskustelun jälkeen, ja hänellä oli tilaisuutta tarkastaa sisarensa mielentilaa. Jane ei näyttänyt onnelliselta. Hän hautoi yhä edelleenkin sydämensä pohjassa hellää tunnetta Bingleytä kohtaan. Hänelle tämä kiintymys oli ensimmäinen todellinen hänen elämässään, ja siksi oli sillä ensi lemmen raikas lämpö ja tuoreus; ja hänen kypsyneen ikänsä ja tasaisen luonteensa vaikutuksesta oli sillä paljon suurempi vakavuus ja alttius kuin nuorten tyttöjen tavallisella ensimmäisellä rakastumisella, ja sitä tulisemmin hän rinnassaan palvoi lemmityn muistoa ja piti häntä etevämpänä ja parempana kaikkia muita miehiä.
"No niin, Lizzy", sanoi rouva Bennet eräänä päivänä, "mitä sinä ajattelet tästä Janen nolosta rakkausjutusta? Minä puolestani olen kivenkovaan päättänyt, etten puhu siitä sanaakaan kenenkään kanssa. Sen vakuutin sisarelleni Philipsillekin toissapäivänä. Mutta minä en vain saa päähäni, kuinka Jane ei nähnyt tuosta miehestä vilaustakaan Lontoossa ollessaan. No niin, Bingley onkin kerrassaan kunnoton nuori mies — panee ensin tyttörukan pään pyörälle ja jättää hänet sitten lehdellä soittamaan; enkä minä usko, että Janella on ikimaailmassa enää tilaisuutta saada häntä onkeensa. Ei ole puhettakaan siitä, että hän palaisi Netherfieldiin täksi kesäksi; ja se minun pitäisi tietää, koska olen kuulustellut asiaa jok'ainoalta, jolla voisi olla siitä vihiä."