Hänen puhuessaan Wickham katsella tiirotti häneen tietämättä oikein, pitikö hänen iloita tytön sanoista vaiko epäillä niiden takana olevan jotain salattua tarkoitusta. Elizabethin ilmeessä oli todella jotakin, joka pani hänet vähän hätäilemään, varsinkin kun tyttö jatkoi:

"Kun sanoin, että hän voitti häneen lähemmin tutustuessa, en tarkoittanut sitä, että hänen mielenlaatunsa tai esiintymistapansa olisivat entistä suostuttavampia, vaan että tullessa häntä paremmin tuntemaan käsittää paremmin myöskin hänen luonteensa."

Wickhamin hämmennys ilmeni selvästi hänen poskiensa punoituksesta ja vilkuilevista katseistaan. Moniaan minuutin ajan hän istui aivan ääneti, kunnes jaksoi jälleen saavuttaa mielenmalttinsa ja lausua naapurilleen kaikkein pehmeimmällä äänellään:

"Te, joka olette niin hyvin perillä minun tunteistani herra Darcya kohtaan, käsitätte varmastikin minun rehellisen iloni sen johdosta, että hän on tarpeeksi järkevä koettamaan edes näyttää oikeamieliseltä ihmisten silmissä. Hänen luontainen ylpeytensä on tässä tapauksessa kenties hyödyksi, jollei hänelle itselleen, niin ainakin monille muille, sillä se estänee häntä käyttäytymästä toisia kohtaan yhtä tylysti ja tunnottomasti kuin minua kohtaan. Minä vain pelkään, että tuo viisas käytöstapa on omaksuttu ainoastaan hänen vieraillessaan tätinsä luona, jonka arvosteluun hän panee erityistä arvoa; ja mahdollisesti hän sen avulla myöskin toivoo säilyttävänsä neiti de Bourghin hyvän käsityksen hänestä, sillä tietänettehän hänellä olevan vakavat aikeet serkkunsa suhteen."

Elizabeth ei voinut pidättää hymyään ja tyytyi vastaamaan vain keveällä päännyökkäyksellä. Hän ymmärsi, että Wickham yritti jälleen käydä purkamaan vanhoja valitusvirsiään häntä kohdanneesta vääryydestä; mutta häntä ei enää lainkaan haluttanut ruveta häntä lohduttamaan ja rohkaisemaan. Lopun iltaa Wickham esiintyi näennäisesti yhtä hilpeänä kuin tavallisesti eikä käynyt sen enempää utelemaan Elizabethilta tämän tietoja; ja he erosivat toisistaan kohteliaasti kuten ennenkin, ja mahdollisesti kumpikin toivoi, ettei jälleennäkemistä tapahtuisi enää koskaan.

Vieraiden lähtiessä Lydia seurasi rva Forsteria Merytoniin, josta heidän oli määrä lähteä matkaan varhain seuraavana aamuna. Hänen eronsa omaisista oli pikemminkin meluava kuin tunteellinen. Kitty oli ainoa, joka puhkesi kyyneliin; mutta hän itki pelkästä kiukusta ja kateudesta. Rva Bennet oli laajasanainen toivottaessaan tyttärelleen hauskaa matkaa ja kehoittaessaan häntä huvittelemaan perillä parhaansa mukaan — minkä jokainen uskoi kehoituksittakin hyvin mahdolliseksi ja varsin luultavaksi.

XLII LUKU.

Jos Elizabeth olisi perustanut mielipiteensä yksistään kotoiseen ympäristöönsä, niin hän ei olisi saanut kovinkaan miellyttävää käsitystä avio-onnesta ja kotielämän suloista. Hänen isänsä oli antanut nuoruuden viehkeyden ja näennäisen hyvätuulisuuden houkutella hänet naimaan naisen, jonka lyhytjärkisyys ja suvaitsematon mieli tekivät piankin lopun hänen todellisesta kiintymyksestään. Mutta hra Bennet ei kuitenkaan ollut senluontoinen mies, että hän kotionnensa haihduttua olisi etsinyt lohdutusta toisaalta. Hän oli nuoruudesta pitäen rakastanut maalaiselämää ja hyviä kirjoja, ja näihin hän nyt vähitellen kiintyi aivan intohimoisesti. Vaimostaan hänellä ei ollut muuta iloa kuin jolloinkin itsekästä huvia tämän typeryydestä ja hullutuksista. Sellaista iloa aviomies ei yleensä mielellään hae vaimonsa luota; mutta missä muita huvinaiheita puuttuu, siellä oikea filosoofi etsii hyötyä siitäkin vähästä, mitä hänelle suinkin tarjoutuu.

Elizabeth ei ollut koskaan ollut sokea isänsä vajavaisille perheenisän ja aviomiehen ominaisuuksille. Aina olivat huomionsa häneen vaikuttaneet kiusallisesti; mutta kunnioittaen isänsä henkisiä kykyjä ja kiitollisena tämän hänelle osoittamasta hellyydestä hän oli koettanut unhottaa hänen vikansa ja kaiken aviollisen ja isällisen velvollisuuden ja säädyllisyyden puutteen, joka niin säälittä saattoi hänen oman vaimonsa ja lapsensa naurunalaisiksi. Mutta koskaan ennen ei hän ollut niin selkeästi ja kipeästi kuin juuri nykyisin tullut huomanneeksi, mitä arveluttavia seurauksia epäsuhtaisista avioliitoista syntyneillä lapsilla on kannettavana; ja kuinka jommankumman vanhemman yksipuoliseen ja nurjaan suuntaan kohdistetut kyvyt — sen sijaan että ne edistäisivät lasten tervettä kehittymistä ja ohjaisivat toistakin aviopuolisoa oikeaan suuntaan — päinvastoin vaikuttavat turmelevasti sekä puolisoon että lapsiin.

Vaikka Elizabeth olikin mielissään Wickhamin lähdöstä, oli hänellä muuten varsin vähän aihetta iloita rykmentin poistumisesta. Seudun seuraelämä tyrehtyi melkein tykkänään; ja kotona hänellä oli äiti ja sisar, joiden lakkaamaton nurkuminen teki kotielämän happameksi ja ikäväksi. Lähtiessään oli Lydia luvannut kirjoittaa äidilleen ja Kittylle hyvin ahkeraan ja seikkaperäisesti; mutta hänen kirjeitään sai kauan odotella ja aina ne olivat tuiki lyhyet. Paljonpa niissä ei muuta selostettukaan kuin hänen hurjaa iloaan jostakin uudesta puvusta tai päivänvarjosta; mitä upseereja milloinkin oli tavattu kadulla, kirjastossa tahi Forstereilla päivällisillä, ja mitä huvimatkoja milloinkin oli tehty.