Sen päivän aattona, jolloin rykmentin oli määrä lähteä Merytonista, saapui Wickham eräiden toisten upseerien kanssa viimeisen kerran päivällisille Longbourniin. Niin suuresti oli Elizabethin mielentila tätä nuorta miestä kohtaan jo ennättänyt tasautua, että hän — tämän tiedustellessa hänen vierailuaan Hunsfordissa — kykeni aivan tyynesti ja hymyillen mainitsemaan tavanneensa siellä eversti Fitzwilliamin ja hra Darcyn sekä kysyi, tunsiko hänen pöytätoverinsa ensinmainitun herran.
Wickham näytti ällistyneeltä, harmistuneelta jopa säikähtyneeltäkin; mutta hän kykeni kohtakin hillitsemään itsensä ja vastasi hymyillen, että hän ennen aikaan oli sattunut useastikin yhteen everstin kanssa; ja huomautettuaan, että tämä oli joka suhteessa kunnianmies, hän tiedusti, mitä Elizabeth piti hänestä. Elizabethin vastaus oli hyvin lämmin. Väkinäisen välinpitämättömästi Wickham sitten jatkoi:
"Kuinka kauan sanoittekaan heidän oleskelleen Rosingsissa?"
"Lähes kolme viikkoa."
"Tapasitteko hänet useinkin?"
"Melkein joka päivä."
"Hän onkin aivan toisentapainen mies kuin hänen serkkunsa."
"Niin onkin; mutta minusta herra Darcy voittaa paljon, kun häneen tutustuu lähemmin."
"Tosiaankin?" huudahti Wickham, ja hänen hätääntynyt ilmeensä ei suinkaan välttynyt tytöltä. "Entä saanko kysyä…" — hän katkaisi lauseensa ja lisäsi hilpeämpään sävyyn: "Puhesävyssäänkö hän sitten voittaa? Onko hän alentunut osoittamaan jonkin verran tavallista kohteliaisuutta puhetovereilleen? Sillä enhän toki rohkene toivoa", hän jatkoi matalampaan ääneen ja vakavampaan sävyyn, "että hänen luonteensa olisi muuttunut toisenlaiseksi?"
"Ah, ei!" sanoi Elizabeth. "Hänen luonteensa on luullakseni hyvin samanlainen kuin ennenkin."