Ei kannata ruveta kuvaamaankaan Lydian riemastusta, rva Bennetin iloa ja Kitty poloisen kateutta tämän kutsun tultua. Vähääkään välittämättä sisarensa pettymyksestä Lydia lenteli ympäri taloa aivan haltioissaan, vaatien jokaisen onnitteluja osakseen ja lörpötellen, nauraen ja kirkuen äänekkäämmin kuin koskaan ennen, sillä aikaa kuin kovaosainen Kitty purki salissa katkerata vaikerrustaan.

"En iki maailmassa saa päähäni, miksi ei rouva Forster voinut pyytää minua yhtä hyvin kuin Lydiaakin", hän valitti, "vaikka en olekaan tuppautunut hänen erikoisystäväkseen. Pitäisihän minulla olla yhtä suuri oikeus kuin Lydiallakin — ja suurempikin, koska olen häntä kahta vuotta vanhempi."

Turhaan koetti Elizabeth saarnata hänelle järkeä ja Jane alistuvaisuutta. Itse puolestaan ei Elizabeth ollut lainkaan niin mielissään kutsusta kuin hänen äitinsä ja Lydia itse, sillä hän pelkäsi jälkimmäisen menettävän vähänkin järkihitusensa jouduttuaan pois omaisten silmäin alta; ja kun hän ei ymmärtänyt, millä keinolla muuten saisi asian korjautumaan, hän vetosi salakähmää isäänsä, jotta tämä kieltäisi Lydiaa lähtemästä. Hän huomautti hra Bennetille Lydian yleisistä heikkouksista ja luonteenvioista — kuinka vähän todellista apua tämä voi odottaa niin kokemattomalta ja huimapäältä nuorelta naiselta kuin rva Forster oli — ja kuinka paljon suuremmat kiusaukset Brightonissa oli tarjona tällaisen kykenemättömän suojelijattaren valvonnan alla. Isä kuunteli häntä hyvin tarkkaavaisesti, mutta tyytyi vastaamaan:

"Lydia ei tule koskaan järkiinsä, jollei hän saa kerran häväistä itseään julkisesti täällä tai muualla; ja minä arvelen, että nykyisen tilaisuuden tarjoutuessa hänen perheellään on siitä kaikkein vähimmän kuluja ja hankaluutta."

"Jos tietäisitte, isä", valitti Elizabeth, "kuinka suurta harmia ja häpeää koko perheellä on Lydian ajattelemattoman ja hupsun käytöksen takia — ja on jo ollutkin — niin varmasti päättäisitte toisin tässä asiassa."

"Onko jo ollutkin?" tiedusti hra Bennet ihmeissään. "Mitä, onko hän karkoittanut matkoihinsa joitakin teidän sulhasianne? Pikku Lizzy parka! Mutta älä huoli siitä masentua. Ei kannata surra sellaisia poikahoukkioita, jotka eivät jaksa sulattaa pikkuruista höperyyttä tulevan kälynsä puolelta. Laitahan minulle luettelo niistä säälittävistä nulikoista, jotka Lydian hupsuus on säikyttänyt täältä karkuun."

"Isä, nyt sinä aivan erehdyt. Minulla ei ole vähintäkään aihetta valittaa mistään sellaisesta. En minä nyt puhukaan mistään yksityistapauksesta, vaan vaarasta ylimalkaan. Lydian huima ja ajattelematon käytös vahingoittaa ehdottomasti perheemme mainetta ja arvoa maailman silmissä. Antakaa anteeksi, minun täytyy puhua aivan suoraan. Jollette te, rakas isä, vaivaudu hillitsemään hänen huimapäisyyttään ja opettamaan hänelle, että se voi turmella koko hänen elämänsä, niin hän ei kohta ole enää autettavissa. Hänen luonteensa alkaa saada määrätyn suunnan; ja nyt jo, vasta kuusitoistavuotiaana, hän on koko seudun hurjin keimailija ja tekee sekä itsensä että omaisensa naurunalaisiksi ihmisten silmissä. Ja hänen keimailuhalunsa on kaikkein alhaisinta ja moitittavinta laatua; se ei kohdistu kehenkään yksityiseen, vaan miehiin yleensä; eikä sen puolustuksena ole edes mikään erinomainen viehätys, lukuunottamatta hänen nuoruuttaan ja siloisia kasvojaan, joiden vastapainona on säälittävä tietämättömyys ja höperö mieli; aina himoitessaan herättää nuorten miesten huomiota hän ei kykene huomaamaan eikä välitä vähääkään siitä yleisestä ylenkatseesta, jonka hän niittää palkakseen. Sama vaara uhkaa myöskin Kittyä. Hän seuraa sokeasti häntä nuoremman mutta huimemman Lydian johtoa. Turhamaisia, tyhjiä, tietämättömiä, laiskoja ja hillittömiä tyttöjä ovat kumpainenkin! Ah, rakas isäni, etkö voi todellakaan huomata, että he tulevat nurjasti arvostelluiksi ja ylenkatsotuiksi kaikkialla, missä heidät tunnetaan, ja että myöskin heidän sisarensa sotkeutuvat omatta syyttään samaan kohtaloon?"

Hra Bennet tajusi, että tytär oli vuodattanut hänelle sydämensä koko raskaan haikeuden; silitellen hellästi hänen kättään hän vastasi:

"Älä huoli turhan takia murehduttaa itseäsi, kultaseni. Sinä ja Jane tulette kaikkialla, missä teidät tunnetaan, saamaan osaksenne pelkkää kunnioittavaa arvonantoa, jota ei suinkaan vähennä se seikka, että teillä sattuu olemaan pari — tai sanoisinko kolmekin — höperöä sisarta. Mutta usko minua, meillä ei tule olemaan ainoatakaan rauhan päivää täällä Longbournissa, jollei Lydia saa noudattaa mielitekoaan ja pääse lähtemään Brightoniin. Annetaan hänen siis lähteä. Eversti Forsterin minä tunnen järkeväksi mieheksi, joka kyllä varjelee häntä lankeemasta vakaviin hairahduksiin; ja omaksi onnekseen Lydia on liian köyhä joutuakseen jonkun myötäjäistentavoittelijan saaliiksi. Brightonissa hänen keimailuhalullaan on paljon vähemmän merkitystä kuin täällä. Siellä upseerit löytävät kosolta naisia, jotka ovat paljon enemmän heidän huomaavaisuutensa arvoisia. Toivokaamme siis, että hän siellä oppii itsekin tuntemaan oman mitättömyytensä. Missään tapauksessa hänestä ei voi tulla paljon pahempaa hurjastelijaa kuin mikä hän nyt jo on, jollei meidän ole pakko teljetä häntä lasikaappiin koko loppuiäkseen."

Tähän vastaukseen Elizabethin oli pakko tyytyä; mutta hänen mielipiteensä pysyi entisenään, ja hän poistui isänsä puheilta pettyneenä ja murheissaan. Hänen tapanaan ei kuitenkaan ollut lisätä surujaan hautomalla niitä iänkaiken. Hän tiesi tehneensä velvollisuutensa; eikä hänen luontonsa mukaista ollut pahoitella pahoittelemasta päästyä välttämätöntä pahaa. Ennen Lydian lähtöä sattui pieni välitapaus, joka oli omiaan johtamaan hänen ajatuksensa toisaalle.