"Hyvä isä sentään! Mikä meidät nyt periikään? Mitä meidän on nyt tehtävä?" he huudahtelivat usein katkerin mielin. "Kuinka sinä saatatkaan näyttää noin tyytyväiseltä oloosi, Lizzy?"
Heidän helläsydäminen äitinsä otti täydesti osaa nuorimpain tytärtensä suruun; hän muisti kuin eilisen päivän itsellään samanlaisen surun ajassa viisikolmatta vuotta takaperin.
"Varmastikin minä itkin ja ulvoin kaksi vuorokautta läpeensä", hän sanoi, "kun eversti Millarin rykmentti lähti pois meidän seudulta. Luulin sydämeni ihan särkyvän."
"Ja minun sydämeni varmasti särkyy!" nyyhkytti Lydia.
"Entäpä kun pääsisi mukaan Brightoniin", huomautti rva Bennet valtioviisaasti.
"Aivan niin — kun vain pääsisi lähtemään Brightoniin! Mutta isä on niin perin merkillinen."
"Merikylpy parantaisi minut entiselleen."
"Ja täti Philips on varma, että minulle se tekisi ihmeen paljon hyvää", lisäsi Kitty.
Sellaisia ruikutuksia kuului pitkät päivät Longbourn Housessa. Elizabeth koetti lyödä ne leikiksi, mutta salaa hän oli menehtyä häpeään. Hän tunsi hra Darcyn arvostelun hänen omaisistaan täydesti oikeaksi; eikä hän koskaan ennen ollut niin taipuvainen kuin nyt antamaan tuolle miehelle anteeksi hänen sekaantumisensa ystävänsä lemmenjuttuun.
Mutta Lydian mieltä kiusannut ongelma sai äkkiratkaisun, kun rva Forster, rykmentin komentajan puoliso, pyysi häntä vähäksi aikaa vieraakseen Brightoniin. Tämä verraton ystävätär oli itsekin vielä aivan nuori ja vasta äskettäin joutunut naimisiin. Yhtäläinen hilpeä ja huimapäinen luonteenlaatu oli lähentänyt häntä ja Lydiaa toisiinsa, ja kolmen kuukauden tuttavuus oli tehnyt heistä helmaystävät.