Pemberleyhin siis lähdettiin.
XLIII LUKU
Ensimmäinen vaikutelma Pemberleyn metsistä oli Elizabethille yllättävä; ja kun he kartanon ulkoveräjältä viimein kääntyivät ajamaan puistotietä pitkin, oli hän kerrassaan ihastuksissaan.[21]
Puisto oli sangen avara ja sen maaperä hyvin vaihteleva. He saapuivat siihen eräästä sen alavimmista kohdista ja ajoivat hyvän matkaa tiheän metsikön halki.
Elizabethin mieli oli niin täynnä näkemästään, ettei hänellä ollut halua puhella toisten kanssa; äänettömänä ja hurmautuneena hän vain katseli ympärilleen. Tie kohosi loivasti puolisen mailin matkalla; ja vihdoin heidän vaununsa kiipesivät ylävän kunnaan harjalle, missä metsämaa loppui ja he näkivät edessään Pemberley Housen laaksonnotkelman toisella laidalla, tien kiemurrellessa sinne laaksonpohjaa pitkin. Se oli sangen kookas, kaunis kivitalo ja sijaitsi tasaisesti nousevalla rinteellä, taustanaan korkea metsäharjanne; etupuolella pienoinen joki leveni jokseenkin leveäksi suvannoksi. Ihmiskäsi ei ollut käynyt vääristellen koristamaan ja jäykistämään sen luonnollisia rantoja. Elizabeth oli hurmautunut. Hän ei ollut missään nähnyt paikkaa, jolle luonto oli niin runsain käsin jaellut antimiaan ja missä kiero ihmismaku niin vähän oli puuttunut pilaamaan luonnon kauneutta. Kaikki matkalaiset tulkitsivat lämpimästi ihastustaan; ja sinä hetkenä Elizabeth tuli ajatelleeksi, että Pemberleyn emäntänä olisi kannattanut olla!
He laskeutuivat rinnettä alas, ajoivat joen poikki vievän sillan yli ja pysähtyivät viimein valtarakennuksen pääoven eteen. Heidän tarkastellessa taloa lähimatkan päästä Elizabethin mieleen palasi uudestaan pelko: entäpä jos isäntä sittenkin oli kotona! Entäpä jos majatalon palvelijatar olikin erehtynyt! Talon tavan mukaan vieraat päästettiin sisään eteishalliin; ja taloudenhoitajatarta odoteltaessa Elizabethilla oli aikaa arkaillen ihmetellä rohkeuttaan työntyä suoraa päätä jalopeuran pesään.
Taloudenhoitajatar tuli — arvokkaan näköinen vanhanpuoleinen nainen, paljon vähemmän pönäkkä ja paljon kohteliaampi kuin Elizabeth oli odottanut. He seurasivat häntä ensin ruokasaliin. Pikaisesti silmäiltyään sen sisustusta Elizabeth kävi akkunan ääreen katselemaan siitä avautuvaa näköalaa. Metsäharjanne, jolta he äsken olivat laskeutuneet alas laaksoon, näytti näin etäältäkin katsellen hyvin kauniilta. Vaihtelevat maisemat tekivät erinomaisen viehättävän vaikutuksen, ja hän katseli hurmautuneena edessään leviävää avaraa näyttämöä — vilvakkaiden puiden reunustamaa joenuomaa ja kauas etäisyyteen mutkittelevaa laaksonnotkelmaa tuuheametsäisine mäenrinteineen. Heidän käytyä toisiin huoneisiin tuntuivat maiseman yksityiskohdat siirtyneen uusiin asemiin; mutta kaikista akkunoista avautui silmälle yhä uutta ihanuutta. Huoneet olivat korkeat ja kauniit; ja Elizabeth pani ihastuneena merkille, että niiden sisustuksessa ilmeni vähemmän koreilevaa komeutta, mutta enemmän taiteellista aistia kuin Rosingsissa.
"Ja tässä talossa", hän ajatteli itsekseen, "minä nyt saattaisin heiskua emäntänä! Näissä huoneissa voisin nyt tuntea itseni jo aivan kotiutuneeksi ja lausua enon ja tädin tervetulleiksi omaan valtakuntaani! Mutta ei", hän keskeytti ajatuksensa juoksun, "se ei olisi käynyt ikinä päinsä. Eno ja täti olisivat pakostakin tulleet minulle vieraiksi; sillä minun ei kai olisi koskaan sallittu kutsua heitä täällä käymään."
Se oli onnellinen muistuma — se vapahti hänet tuntemasta vähintäkään katumusta.
Häntä halutti kysyä taloudenhoitajattarelta, oliko talon isäntä todellakin poissa kotoa, mutta hän ei kuitenkaan rohjennut. Vihdoin tuo kysymys kuitenkin sattui luiskahtamaan hänen enoltaan, ja rva Reynolds kuului vastaavan: "Ei, mutta me odotamme häntä huomenna kotiin ison seuran kera." Elizabeth oli sanomattoman iloinen, ettei heidän käyntinsä ollut sattunut päivää myöhemmin.