"Ah, missä, missä onkaan enoni?" huudahti Elizabeth, kavahtaen kirjeen luettuaan pystyyn ja aikoen suoraapäätä lähteä sokeasti etsiskelemään arvoisaa sukulaistaan, jotta ei kuluisi hetkeäkään hukkaan kalliista ajasta. Mutta hänen ulko-ovelle ennätettyään avasi sen majatalon palvelijatar, ja sisään astui hra Darcy. Tytön kalpeat, itkettyneet kasvot ja hätääntynyt käytös sai tulijan säpsähtämään; ja ennenkuin hän kykeni puhumaan, huudahti Elizabeth, jonka kaikki ajatukset pyörivät Lydian pelastamisessa, hätäisesti: "Suokaa anteeksi, mutta minun täytyy jättää teidät heti. Minun täytyy löytää herra Gardiner tässä tuokiossa, sillä asiani ei siedä hetkenkään viivytystä — minä en saa menettää silmänräpäystäkään."
"Hyvä Jumala, mikä nyt onkaan hätänä?" huudahti Darcy, osoittaen enemmän vilpitöntä myötätuntoa kuin muodollista kohteliaisuutta. "Minä en tahdo viivyttää teitä vähääkään; mutta sallikaa minun tai palvelijan lähteä hakemaan herra ja rouva Gardineria. Tehän ette voi lainkaan hyvin; te ette voi itse lähteä heitä etsimään."
Elizabeth epäröi, mutta polvet horjuivat hänen aliansa, ja hän tunsi itsekin, ettei hän jaksaisi lähteä etsiskelemään omaisiaan. Kutsuen senvuoksi enon palvelijan paikalle hän käski tämän — vaikka hän olikin niin kiihoittunut, että tuskin sai ymmärrettävää sanaa suustaan — oitis lähteä noutamaan isäntäväkensä kotia.
Palvelijan lähdettyä hän istahti tuolille, kun hänen jalkansa eivät enää kannattaneet, ja näytti niin sanomattoman kurjalta, että Darcyn oli mahdoton jättää häntä yksin. Sydän täynnä hellyyttä ja sääliä hän ehdotti: "Sallikaa minun noutaa palvelijatar avuksenne. Voinko tehdä jotakin, joka helpottaisi oloanne? Noudanko teille lasin viiniä? Te voitte todellakin pahoin."
"Ei, minä kiitän", vastasi Elizabeth, koettaen kaikin voimin kohentaa itseään. "Ei minua mikään vaivaa. Minä olen aivan terve, mutta olen hädissäni eräiden hirveiden uutisten johdosta, jotka juuri sain Longbournista."
Hän purskahti itkemään uutisiinsa viitattuaan, ja kotvaan aikaan hän ei kyennyt virkkamaan sanaakaan.
Kipeästi jännitettynä Darcy voi vain vakuuttaa osanottoaan ja katsella sitten ääneti ja säälien itkusta hytisevää tyttöä.
Vihdoin tämä jälleen kykeni puhumaan. "Olen juuri saanut Janelta kirjeen, jossa on kovin järkyttäviä uutisia. Ne eivät voi enää pysyä salassa. Nuorin sisareni on salaa jättänyt kaikki ystävänsä — on karannut — antautunut tuon — tuon kurjan herra Wickhamin valtoihin. He ovat yhdessä salaa poistuneet Brightonista. Te tunnette tuon miehen siksi hyvin, että osaatte arvata lopun. Sisareni on vailla varoja, vailla vaikutusvaltaisia sukulaisia; hänellä ei ole mitään, mikä voisi houkutella viekoittelijaa — hän on kokonaan hukassa."
Darcy oli kuin kivettynyt hämmästyksestä. "Kun ajattelen", jatkoi Elizabeth värisevällä äänellä, "että minä olisin voinut estää tämän… Minähän tiesin, millainen mies hän on. Jospa olisin ilmaissut vain osankin siitä — osankin kaikesta, mitä olin kuullut, omalle perheelleni! Jos hänen luonteensa olisi ollut yleisesti tunnettu, niin tätä ei olisi tapahtunut. Mutta nyt on kaikki, kaikki liian myöhäistä."
"Minä olen kovin suruissani", huudahti Darcy; "todella suruissani ja pahoillani. Mutta onko se varmaa, ehdottomasti varmaa?"