"Ah, varmaa se on! He lähtivät yhdessä Brightonista sunnuntain vastaisena yönä, ja heidän jäljilleen päästiin miltei Lontooseen saakka, mutta ei sen kauemmaksi; se ainakin on varmaa, etteivät he ole menneet Skotlantiin."
"Entä mitä on tehty, mitä on yritetty heidän tavoittamisekseen?"
"Isäni on lähtenyt Lontooseen, ja Jane on kirjoittanut, että pyytäisin enolta pikaista apua; ja minä toivon, että pääsemme lähtemään täältä jo puolen tunnin kuluttua. Mutta mitään ei voida enää tehdä; minä tiedän hyvin, ettei mistään enää ole apua. Kuinka heidät edes voitaisiin keksiäkään? Minulla ei ole vähintäkään toivoa. Kaikki keinot ovat yhtä turhat!".
Darcy pudisti päätään sanattoman myöntymyksen merkiksi.
"Ja minun silmäni kun olivat avatut näkemään hänen todellinen luonteensa! Ah, kunpa olisin tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä, mitä minun olisi täytynyt uskaltaa tehdä! Mutta sitä en silloin tiennyt — minä pelkäsin tekeväni liian paljon. Hirmuinen, hirmuinen erehdys!"
Darcy ei nytkään vastannut. Hän tuntui tuskin kuulevan tytön huokailuja ja huudahteluja, ja hän käveli vakavissa mietteissä edestakaisin lattialla, pää kumarassa, otsa rypyssä. Elizabeth älysi sen ja ymmärsi oitis hänen ajatuksensa. Hän oli menehtyä surusta ja häpeästä; täytyihän nyt kaiken järkkyä, kaiken kunnioituksen ja arvonannon hävitä sellaista perhettä kohtaan, joka oli osoittanut niin anteeksiantamatonta heikkoutta ja häväissyt itsensä auttamattomasti maailman silmissä. Hän ei voinut ihmetellä eikä tuomita Darcyn tuntemaa järkytystä ja sisällistä taistelua; mutta sen näkeminen ei suinkaan ollut omiaan lohduttamaan ja lujentamaan häntä itseään. Päinvastoin se sai hänen selvästi tajuamaan oman asemansa toivottomuuden; ja koskaan ennen ei hän ollut tuntenut niin rehellisesti kuin tällä hetkellä, että hän olisi voinut rakastaa tuota miestä, mutta että kaiken rakkauden täytyi nyt sammua tyhjiin.
Mutta omaa suruaan, oman sydämensä orpoutta hän ei nyt joutanut suremaan. Lydian kohtalo täytti yksinomaan hänen ajatuksensa; jokainen kuluva silmänräpäys syöksi siskoparan yhä syvemmälle perikatoon ja hänen omaisensa julkiseen häväistykseen. Peittäen kasvonsa nenäliinallaan Elizabeth ei enää ajatellut mitään muuta; ja hyvän aikaa vallitsi huoneessa sanomattoman raskas hiljaisuus, kunnes Darcy kuului viimein sanovan omituisen pakotetulla ja sortuneella äänellä:
"Pelkään, että te olette jo kauan toivonut minun poistuvan, ja ettei minulla ole muuta syytä puolustella viipymistäni kuin todellinen vaikka aivan hyödytön myötätuntoni. Taivas suokoon, että minä voisin sanoa tai tehdä jotakin, joka olisi teille lohdutukseksi tällaisessa murheessa! Mutta minä en tahdo vaivata teitä turhilla toivotuksilla, joilla saattaisin näyttää vain ansiotta pyytelevän kiitostanne. Minä pelkään, että tämä onneton juttu riistää sisareltani ilon nähdä teidät tänään luonansa Pemberleyssä."
"Ah, niin tietysti! Olkaa kiltti ja pyytäkää puolestamme anteeksi neiti
Darcylta. Sanokaa, että kiireinen asia kutsuu meidät heti kotia.
Koettakaa salata onnetonta totuutta niin kauan kuin mahdollista. Minä
tiedän, ettei se voi enää pitkältäkään pysyä salassa."
Darcy lupasi tehdä sen, lausui vielä kerran surkuttelunsa häntä kohdanneesta murheesta ja toivotti jutulle parempaa päätöstä kuin sille nykyisin voi arvata, sekä lausuen terveisensä hänen omaisilleen jätti hänet yksin, katsahdettuaan kynnykseltä vielä kerran pitkään ja vakavasti taakseen.