Hänen lähdettyään Elizabeth tajusi selvästi, että heidän oli mahdoton enää koskaan kohdata toisiansa niin hyvinä tuttavina kuin täällä Derbyshiressä ollessa; ja hänellä oli hyvää aikaa miettiä perheensä nykyistä onnetonta asemaa ja niitä epälukuisia vielä arvaamattomia ja kukaties vielä onnettomampia selkkauksia, joihin se tämän ikävän jutun johdosta sotkeutuisi. Hänellä ei ollut vähintäkään toivoa, että Wickham todella naisi Lydian, ainoastaan Jane oli herkkä- ja hyväuskoisuudessaan voinut sellaista kuvitella. Hänestä oli tuntunut käsittämättömältä, kuinka Lydian tapainen typö tyhjä liehakko oikeastaan oli voinut miellyttääkään Wickhamin tapaista rahantavoittelijaa. Mutta nyt se selvisi hänelle liiankin hyvin. Sellaista kevytmielistä mieltymystä herättääkseen oli Lydialla kylläksi viehätystä; ja vaikka Elizabeth ei voinut uskoakaan, että Lydia olisi suostunut karkaamaan ilman kohta perästä seuraavan avioliiton aikomusta, ei hän voinut edes luulotellakaan, että tyttöparalla olisi tarpeeksi ymmärrystä ja siveyttä välttyäkseen sortumasta viettelijän helpoksi saaliiksi.
Elizabeth oli aivan hurjana pääsemään kotia lähtemään — kuulemaan, näkemään ja olemaan läsnä jakaakseen Janen kanssa sen askarten, huolenpidon ja edesvastuun kuorman, joka tällä nyt oli kannettavanaan sekasortoon joutuneessa perheessä. Vihdoin saapuivat hra ja rva Gardinerkin hänen luokseen hätäytyneinä palvelijan sekavasta puheesta ja luullen sisarentyttären äkkiä sairastuneen. Elizabeth luki heille kiireisesti saamansa kirjeet ja viipyi väräjävin äänin varsinkin Janen lopputoivomuksessa, vaikka hän tiesikin, ettei Lydia ollut koskaan ollut enon ja tädin erityisessä suosiossa. Eno ja täti tulivat syvästi järkytetyiksi. Ei ainoastaan Lydian, vaan koko suvun kunnia ja hyvä maine oli vaaranalaisena; ja ensimmäisestä hämmennyksestä selvittyään hra Gardiner lupasi alttiisti kaikkea apua, mitä hän suinkin voi antaa. Vaikka Elizabeth ei muuta voinut odottaakaan, kiitti hän enoaan kiitollisuuden kyynelin; ja kaikki kolme päättivät joutua matkaan niin pian kuin suinkin.
"Mitä meidän on tehtävä Pemberleyn kutsun suhteen?" huudahti täti. "Joku kertoi herra Darcyn olleen täällä, kun sinä lähetit hänet meitä hakemaan — oliko hän todellakin?"
"Oli; ja minä sanoin hänelle, ettemme voi noudattaa kutsua. Se asia on täydellisesti selvitetty."
"Kuinkahan täydellisesti?" arveli täti itsekseen, juostessaan huoneeseensa säälimään tavaroita kokoon. "Ovatko he keskenään niin läheisissä väleissä, että tyttö voi kertoa tuolle miehelle kaikki asianhaarat? Ah, kunpa tietäisin, minkälaiset heidän välinsä oikeastaan ovat!"
Mutta toivot olivat turhat, tai voi hän niillä korkeintaan huvittaa mieltänsä jouduttaessaan itseänsä matkaan. Jos Elizabethilla olisi ollut paremmin aikaa, olisi hän kertonut tädilleen, että kaikki seuraelämän kutsut olivat hyödyttömät ja mahdottomat niin kovaonnisen perheen jäsenelle kuin hän oli; mutta hänellä oli yhtä kiirettä kuin tädilläkin; ja matkakiireiden lomassa hänen täytyi vielä kirjoitella kirjelappuja Lambtonissa hankituille uusille tuttaville ja pyydellä kaikenlaisin tekosyin anteeksi äkkilähtöä. Tunnin kuluttua oli matkaan varustautumisesta sentään suoriuduttu; hra Gardiner maksoi majatalon laskun, ja kaikki istuivat vaunuihin ja lähtivät ajaa hyristämään Longbournia kohti.
XLVII LUKU.
"Minä olen miettinyt tätä asiaa miettimästä päästyäni, Elizabeth", sanoi hänen enonsa heidän ajaessaan; "ja vakavan pohtimisen perusteella olen todellakin taipuvainen kallistumaan vanhemman sisaresi mielipiteeseen. Minusta tuntuu vaikealta uskoa, että kukaan nuori mies rohkenisi ryhtyä sellaiseen katalaan tekoon nuorta tyttöä kohtaan, joka ei suinkaan ole vailla luonnollisia suojelijoita ja vaikutusvaltaisia ystäviä ja joka päällepäätteeksi oleskeli hänen oman everstinsä perheensä, niin että vakavasti toivon asian vielä kääntyvän parhain päin. Voiko tuo mies todella luulotellakaan, etteivät tytön sukulaiset ja ystävät aio astua väliin? Voiko hän edes palata takaisin rykmenttiinsä tehtyään sellaisen häväistyksen eversti Forsterille? Kiusaus ei tässä asiassa ole vaaran arvoinen."
"Ajatteletko todellakin niin, eno?" huudahti Elizabeth, kirkastuen hetkiseksi.
"Totta puhuen alan minäkin ajatella enosi tavalla", sanoi rva Gardiner. "Minustakin hän todella tekisi liian suuren loukkauksen hyviä tapoja, sotilaskunniaa ja yksinpä omia etujaankin vastaan. Enkä minä muutenkaan voi ajatella Wickhamista niin pahaa. Voitko sinäkään, Lizzy, uskoa hänet niin perin kunnottomaksi?"