"Ehkäpä en, jos hänen omat etunsa ovat kysymyksessä. Mutta mihinkä muuhun kurjaan tekoon ja hyvien tapojen ja kaiken kunnian polkemiseen tahansa arvelen hänen pystyvän. Jospa tosiaankin olisi laita, niinkuin eno sanoo! Mutta sitä tuskin uskallan toivoa. Miksi he sitten eivät olisi lähteneet suoraa päätä Skotlantiin, jos asia on niinkuin eno arvelee?"
"No, ensinnäkään ei meillä", vastasi hänen enonsa, "ole ehdotonta todistetta, ettei heidän tiensä olisi käynyt Skotlantiin."
"Niin — mutta onhan jo sekin paha merkki, että he siirtyivät matkavaunuista myötyrirattaille! Ja eihän heistä ole keksitty jälkiä enää Barnetia etempänä."
"No niin — otaksukaamme siis, että he ovat Lontoossa. Siellä he voivat oleskella ainoastaan piileskelläkseen Lydian sukulaisilta; mitään muuta syytä ei voi keksiä. Eikö ole luultavaa, että kummallakin on jokseenkin niukasti rahoja matkassaan, ja että naimisiinmeno käy Lontoossa päinsä huokeammin, vaikkei vallan niin romantillisesti kuin Skotlannissa?"
"Mutta mihin tähtää kaikki tämä salaperäisyys? Miksi peljätä ilmi joutumista? Ah, ei, ei, se ei tunnu todennäköiseltä! Wickhamin läheisin ystävä — sen näitte Janen kirjeestä — arveli, ettei hän edes aikonutkaan naida Lydiaa. Wickham ei ikinä naikaan tyhjäkätistä tyttöä. Hänen oma varallisuutensa ei salli sitä. Ja mitä vaatimuksia voisi Lydia täyttääkään, mitäpä viehätystä hänellä olisi — nuoruutta, terveyttä ja hilpeyttä lukuunottamatta — joiden takia Wickham uhraisi hänen vuokseen kaikki hänelle edullisemmat avioliittomahdollisuudet? Mitä tulee hänen väliensä rikkoutumiseen rykmenttitoverien kanssa tämän häpeällisen viekoittelujutun vuoksi, niin en osaa sitä ruveta arvailemaan, koska en tunne lähemmin niitä asioita. Mutta toinen vastaväitteenne tuskin pätee. Lydialla ei ole veljiä, jotka astuisivat häntä puolustamaan; ja isäni entisestä välinpitämättömyydestä perheensä jäsenistä hän voi päätellä, ettei isä paljonkaan välitä tyttärensä kohtalosta."
"Mutta luuletko sinä sitten Lydian niin sokeasti rakastuneen häneen ja antautuneen hänen valtoihinsa, että hän suostuisi elämään tuon miehen kanssa ulkopuolella avioliittoa?"
"Saattaa näyttää hirveältä, ja hirveätä se onkin", vastasi Elizabeth, itkuun purskahtaen, "että oma sisar voi epäillä sisarensa hyveellisyyttä ja kainoutta siihen määrään. Mutta minä en todellakaan tiedä, mitä oikein sanoa. Ehkäpä teen hänelle vääryyttä. Mutta Lydia on niin kovin nuori; häntä ei ole koskaan opetettu ajattelemaan asioita vakavasti; ja koko viime puolivuoden — ei, kuin koko viime vuoden — hän ei ole ajatellut mitään muuta kuin turhamaisia huveja. Hänen on sallittu kuluttaa aikansa pelkkään joutilaisuuteen ja kevytmielisyyteen ja noudattaa kaikkia hupsuja päähänpistojaan. Siitä lähtien kuin tuo miliisirykmentti majoitettiin Merytoniin, hänellä ei ole ollut muuta mielessään kuin lempiseikkailuja, upseereja ja kuhertelua. Hän on tehnyt kaiken voitavansa ilmaistakseen tunteitansa julki ja kuuluttaakseen yleisön tietoon satunnaisia mieltymyksiään. Ja me kaikki tiedämme, että Wickhamilla on yllinkyllin viehätysvoimaa, jolla hän voi lumota minkä ajattelemattoman tytön hyvänsä."
"Mutta näethän, että Jane", keskeytti hänen tätinsä, "ainakaan ei ajattele Wickhamista niin pahaa, että tämä pystyisi mihinkään konnamaiseen tekoon."
"Ah, kenestäpä Jane on koskaan ajatellut mitään pahaa? Ja ketäpä hän voisikaan epäillä taipuvaiseksi moiseen konnantekoon, ennenkuin teko on jo tapahtunut ja tekijä todistettu syylliseksi? Mutta Jane tietää, aivan yhtä hyvin kuin minäkin, minkälainen mies Wickham todellisuudessa on. Hänessä ei ole vilpittömyyttä eikä kunniantuntoa niin hiukkastakaan. Hän on yhtä kavala ja valheellinen kuin taitava teeskentelemäänkin."
"Ja tiedätkö sinä sitten itse varmasti tämän kaiken?" huudahti rva
Gardiner, jonka uteliaisuus oli kohonnut kukkuroilleen.