Ruokasalissa heihin yhtyivät myöskin nuorimmat tyttäret, jotka tällävälin olivat makuuhuoneissaan ahkerasti varustautuneet liittymään muiden seuraan. Toinen saapui kirjojensa, toinen toalettipöytänsä äärestä. Molemmat näyttivät jokseenkin levollisilta — lukuunottamatta ehkä sitä, että närkästys ja vahingonilo sisaren typerästä seikkailusta oli tehnyt Kittyn puheet entistä pisteliäämmiksi; kun taas Maryn oli onnistunut säilyttää siihen määrään malttinsa, että hän pöytään istuttua kuiskutti syvämietteisesti Elizabethin korvaan:
"Kovin onneton juttuhan tämä on, ja se antaa ihmisille arvatenkin paljon puheenaihetta. Mutta vaikka se Lydialle itselleen onkin perin ikävä, niin on siitä meille toisille hyvää oppia." Kohdatessaan Elizabethin ihmettelevän katseen hän selitti tarkemmin ajatustaan: "Me näet opimme tästä, että naiselle hyveellisyytensä menettäminen on ainaisesti korvaamaton tappio; että yksi ainutkin harha-askel johtaa auttamattomaan perikatoon; että naisen hyvä maine on yhtä hauras kuin se on kaunis ja sädehtivä; ja että nainen ei voi koskaan olla kyllin varuillaan suhtautuessaan toisen sukupuolen arvottomiin jäseniin. Tästä terveellisestä opetuksesta me kaikki saamme lohdullista palsamia haavoitettuihin sydämiimme."
Elizabeth levitti silmänsä suuriksi, mutta oli liiaksi masennuksissa voidakseen antaa sopivan vastauksen tuohon merkilliseen filosoofiseen lohdutukseen.
Iltapäivällä saivat Bennetin molemmat vanhemmat neidit olla kahdenkesken puolituntisen, ja Elizabeth voi kysellä sisareltaan tarkemmin tapauksen kaikkia yksityiskohtia. "Kerro minulle kaikesta, mitä en vielä ole saanut kuulla. Mitä eversti Forster sanoi? Eikö heillä ollut aavistustakaan mistään, ennenkuin karkaaminen keksittiin? Tottahan molemmat oli jo sitä ennen nähty paljon yhdessä?"
"Eversti Forster myönsi, että hän oli tosin usein epäillyt jonkinlaista kiintymystä heidän keskensä, varsinkin Lydian taholta; mutta hän ei ollut kuitenkaan huomannut mitään, josta olisi hänen mielestään kannattanut tehdä asiaa. Minä olen niin suruissani hänen takiaan. Hän oli niin kovin hellätuntoinen ja ystävällinen meitä kohtaan. Hän oli jo aikeissa lähteä tulemaan tänne vakuuttaakseen meille pahoitteluaan, ennenkuin hän sai syytä epäillä, että he eivät olleetkaan lähteneet Skotlantiin; tämä arvelu sai hänet sitten kahta kiiruummin jouduttamaan matkaansa."
"Entä oliko Denny vakuutettu siitä, ettei Wickhamilla ollut naimakauppaa mielessä? Tiesikö hän mitään heidän karkaamisaikeestaan? Oliko eversti Forster itse puhutellut Dennyä?"
"Oli; mutta kun hän vaati Dennyltä selitystä, kielsi tämä jyrkästi tietäneensä koko heidän aikeestaan eikä tahtonut lausua todellista mielipidettään siitä. Hän ei enää toistanut arveluaan, ettei heillä olisi ollut avioliittoaikomusta mielessään; ja siitä minä sitten sain aihetta toivoa, että hän kenties ensiksi oli voinut käsittää heidät väärin."
"Osasikos teistä kukaan ennen eversti Forsterin saapumista epäillä, etteivät he olisi aikoneetkaan vihittää itseään!"
"Kuinka meidän olisi ollutkaan mahdollista epäillä, mitään sellaista? Minä tunsin itseni hiukan alakuloiseksi — minä epäilin, että Lydia tuskin tulisi onnelliseksi avioliitossaan Wickhamin kanssa, koska tiesin, ettei tämä ollut aikaisemmin aina käyttäytynyt hyvin. Isä ja äiti eivät tienneet siitä mitään; heidän mielestään vain tuollainen hoppunaiminen ei olisi hyväksi. Kitty sitten ilmaisi — iloisena siitä, että hänellä oli asioista enemmän vihiä kuin kellään meistä — että Lydia oli viimeisessä kirjeessään vihjaillut jotakin tämänkaltaista. Kitty näkyy tienneen, että he olivat jo monta viikkoa sitten olleet rakastuneet toisiinsa."
"Mutta ei suinkaan ennen heidän Brightoniin menoaan?"