"Hyvä on, että varoitat minua sellaisesta pahennuksesta. Ihmisluonto onkin aina niin hätäinen lankeemaan juuri tuohon syntiin! Ei, Lizzy, anna sinä vain minun edes kerran eläissäni tuntea, kuinka suuri syntikuorma on oikein niskoillani. En minä muuten pelkääkään, että nujerrun sen alle. Syyllisyyden tunto haihtuu taas liiankin pian mielestäni."
"Luuletteko heidän siis olevan Lontoossa?"
"Tietysti; missäpä muualla he voisivatkaan piileskellä niin hyvin kuin siellä?"
"Ja Lydia ikävöikin aina päästäkseen Lontooseen", ehätti Kitty väliin.
"No, nyt hän varmaankin tuntenee itsensä onnelliseksi", sanoi isä kuivasti; "ja hänen oleskelunsa siellä kestänee arvatenkin pitemmän aikaa."
Lyhyen äänettömyyden jälkeen hän jatkoi:
"Lizzy, minä en kanna sinulle yhtään kaunaa, vaikka osuitkin oikeaan varoittaessasi minua tämän jutun suhteen jo viime toukokuussa. Jo tämän seikan pitäisi todistaa jommoistakin määrää ylevämielisyyttä minun puoleltani, kun ottaa huomioon kaiken harmini ja vaivannäköni."
Hänet keskeytti Jane, joka tuli noutamaan äidilleen teetä.
"Kas tällainen sairasparaatihan on oikein mieltä ylentävä", hän huudahti; "se antaa onnettomuudellekin jonkinlaisen kirkkauden sädekehän. Huomisesta lähtien minä rupeen tekemään samalla tavalla: istua kökötän kaiken päivää kirjastossani, yömyssy päässä ja puuterivaippa hartioilla, ja annan toisille jalkajuonta minkä ennätän — vai odottaisinko ehkä siksi, kunnes Kitty vuorostaan lähtee karkuun."
"Minä en vain karkaakaan, isä", tuiskahti Kitty närkästyneenä. "Jos minä koskaan pääsen Brightoniin, niin silloin olenkin toisenlaista tyttöä kuin Lydia."