Jokainen kuluva päivä oli Longbournin perheelle murheen ja ahdistuksen päivä; ja kaikkein suurimmaksi kohosi jännitys aina postin saapuessa. Mutta ennenkuin he taasen kuulivat uutisia hra Gardinerilta, tuli hra Collinsilta heidän isälleen osoitettu kirje. Kun Jane oli saanut valtuuden avata kaikki isälle tämän poissaollessa saapuvat kirjeet, luettiin tämä oitis. Elizabeth, joka tiesi, kuinka eriskummallisia tuon arvoisan hengenmiehen kirjeet aina olivat, kuunteli sitä ensin miltei huvitettuna, mutta sitten hyvin katkeroituneena. Se kuului seuraavasti:

"Parahin herra Bennet. — Sukulaisuutemme ja korkea kutsumukseni velvoittavat minua ottamaan hartaasti osaa siihen Sallimuksen kipeään iskuun, jonka alla te nykyisin kärsitte ja josta Hertfordshirestä saamamme kirje on meille ilmoittanut. Olkaa vakuutettu, hyvä herra, että rouva Collins ja minä tunnemme vilpitöntä myötätuntoa teitä ja koko teidän arvoisaa perhettänne kohtaan nykyisessä surkeudessanne, jonka täytyy olla mitä katkerin, koska sen on aiheuttanut asia, jota ei edes aikakaan pysty korjaamaan. Vastaanottakaa minun puoleltani kaikki mahdolliset vakuuttelut, jotka voivat huojentaa niin raskasta onnettomuutta sekä huojentaa surua, jonka täytyy olla mitä rasittavin vanhempain sydämelle. Tyttärenne äkillinen kuolema olisi ollut teille pelkkää siunausta tähän verrattuna. Ja tätä surkeutta täytyy valittaa sitäkin enemmän, koska on syytä otaksua — kuten rakas Charlotteni on antanut minun ymmärtää — että tyttärenne syntinen ja kevytmielinen käytös on hedelmä vanhempien rikoksellisesta välinpitämättömyydestä lastensa kasvattamisessa; vaikka minä samalla olen taipuvainen — teidän ja rouva Bennetin lohdutukseksi — otaksumaan, että tyttärenne sydän on jo luonnostansakin paha, koska hän ei muuten olisi niin nuorella iällä voinut tehdä itseään vikapääksi näin hirveään syntiin.

"Mutta kuinka asianlaita lieneekin, on teitä sydämestä säälittävä; ja tätä mielipidettä ei minun kanssani ole ainoastaan rouva Collins, vaan myöskin Lady Catherine ja hänen tyttärensä, joille olen kertonut asiasta. He ovat myöskin siinä yhtä mieltä minun kanssani, että tämä yhden tyttärenne harha-askel ehdottomasti turmelee kaikkien toistenkin lastenne elämänonnen: sillä kuka, niinkuin Lady Catherine itse alentui huomauttamaan, tahtoo enää perhesitein liittyä sellaiseen perheeseen? Ja tämä näkökohta saa minun tyytyväisin mielin muistelemaan erästä teille tiettyä tapausta viime marraskuun ajalta; sillä jos siiloin olisi käynyt toisin, olisin minäkin nyt pakosta sotkeutunut kaikkeen teidän suruunne ja häpeäänne. Sallikaa minun neuvoa teitä, rakas herrani, etsimään lohtua sieltä, mistä sitä parhaiten löydätte, hylkäämään ainaiseksi kelvottoman tyttärenne isällisestä rakkaudestanne ja antamaan hänen korjata viimeiseen saakka törkeän syntinsä katkerat hedelmät. — Teidän j.n.e."

Hra Gardiner ei kirjoittanut, ennenkuin oli saanut eversti Forsterilta vastauksen; ja sittenkään hänellä ei ollut mitään lohdullista ilmoitettavana. Ei oltu näet saatu selville, että Wickhamilla olisi elossa ainuttakaan sukulaista, jonka kanssa hän ylläpitäisi suhteita. Tuttavia hänellä oli ennen ollut paljonkin; mutta sotaväkeen liityttyään hän tuntui rikkoneen kaikki välinsä heidän kanssaan. Ja yhtä paljon kuin pelko, että Lydian sukulaiset pääsisivät hänen jäljilleen, aiheuttivat arvatenkin perin kehnot raha-asiat häntä pysymään piiloutuneena; oli käynyt selville, että hän oli huikentelevalla elämällään hankkinut niskoilleen melkoisen velkataakan. Eversti Forster arveli, että enemmän kuin tuhat puntaa tarvittiin selvittämään yksin hänen Brightonissakin tekemiään sitoumuksia. Hänellä oli koko joukko velkoja ympäri kaupunkia, mutta hänen kunniavelkansa upseeritovereille olivat vielä suuremmat. Hra Gardiner ei yrittänytkään salata näitä seikkoja Longbournin perheeltä. Jane kauhistui niistä kuullessaan. "Peluri!" hän huudahti säikähtyneenä. "Se oli kokonaan odottamatonta; en olisi voinut mitään sellaista aavistaakaan!"

Hra Gardiner lisäsi, että he voivat odottaa isäänsä kotiin seuraavana päivänä, joka oli lauantai. Masentuneena etsiskelynsä hyödyttömyydestä hän oli suostunut lankonsa taivutteluun, että palaisi perheensä luo ja antaisi hänen yksinään parhaansa mukaan jatkaa tutkimuksia. Saatuaan kuulla miehensä palaavan rva Bennet ei ilmaissutkaan niin suurta tyytyväisyyttä kuin tyttärensä olivat odottaneet, muistellen hänen siihenastista hätäänsä miehensä hengestä.

"Mitä! Tuleeko hän kotia, ja ilman Lydiaa?" hän parkaisi. "Varmastikaan hän ei voi lähteä Lontoosta, ennenkuin on saanut heidät käsiinsä. Kuka sitten taistelee Wickhamin kanssa ja pakottaa hänet naimaan Lydian, jos hän tahtoo livistää pakoon?"

Kun rva Gardinerilla oli jo ikävä Lontooseen, sovittiin että hän lähtisi lapsineen heti hra Bennetin palattua. Hän oli hyvin utelias tietämään jotain enempää Elizabethin ja hra Darcyn suhteista ja oli odotellut viimeksimainitulta kirjettä tulevaksi kohta heidän peräänsä. Mutta tämä toivo oli rauennut turhiin, eikä Darcyn nimeä oltu mainittu kertaakaan heidän keskensä.

Kun hra Bennet saapui kotia, oli hän näennäisesti sama filosoofinen elämäntarkastelija kuin ennenkin. Hän puheli yleensä hyvin vähän eikä virkkanut sanaakaan Lontoon-matkastaan; ja kesti kotvan aikaa, ennenkuin hänen tyttärensäkään rohkenivat ottaa sen puheeksi.

Vasta tulopäivän illalla, kun hän oli istunut perheensä kanssa teepöytään, uskalsi Elizabeth kosketella kaikkien mielissä tuskallisesti pyörivää kysymystä. Tyttären lausuttua surkuttelunsa kaikesta siitä, mitä isä matkallaan oli saanut kestää, vastasi tämä vain: "Älä puhu siitä! Kenenkäpä tästä pitäisi kärsiä, jollei minun? Koko juttuhan on johtunut minun syystäni, ja minun pitäisi itseni hyvin tietää se."

"Te ette saa tuomita itseänne liian ankarasti, isä", sanoi Elizabeth.