"Sinä olet itsekin saanut kärsiä aivan liiaksi. Sinä et näytä lainkaan terveeltä. Ah, olisinpa minä ollut täällä sinun apunasi! Sinä sait kestää kaiken hädän ja huolen aivan yksin."
"Mary ja Kitty ovat olleet hyvin kilttejä ja olisivat varmaankin jakaneet minun vaivannäköni, mutta minusta ei ollut oikein vaivata heitä sellaisella. Kitty on itsekin hento ja kivuloinen, ja Mary lueskelee niin ahkerasti, ettei hänelle olisi jäänyt lepohetkeä ollenkaan. Täti Philips tuli tänne tiistaina kohta isän lähdettyä: ja hän oli niin ystävällinen, että jäi torstaihin saakka minun seuraukseni. Hänestä oli meille kaikille suurta apua ja lohdutusta, ja Lady Lucaskin on ollut hyvin herttainen. Hän käveli tänne keskiviikko-aamuna ottamaan osaa suruuni ja tarjoomaan minulle omaa ja tyttäriensä apua, jos vain olisin sitä tarvinnut."
"Hänen olisi ollut parempi pysyä kotonaan", huudahti Elizabeth. "Ehkäpä hän tarkoitti hyvää; mutta tällaisen onnettomuuden kohdatessa on parasta nähdä naapurejaan niin vähän kuin suinkin. Apua heidän on mahdoton antaa, ja heidän lohduttelunsa käy sietämättömäksi. Riemuitkoot he vain loitolla meidän kurjuudestamme ja tyytykööt siihen."
XLVIII LUKU.
Koko perhe odotti seuraavana aamuna hra Bennetiltä kirjettä, mutta posti tuli tuomatta häneltä riviäkään. He tosin tiesivät hänen olevan perin haluttoman ja leväperäisen kirjeenkirjoittajan, mutta he olivat toivoneet, että hän edes tällaisena ajankohtana olisi tehnyt poikkeuksen tavoistaan. Heidän oli pakko tästä päätellä, että hänellä ei ollut mitään mieluisia tietoja lähetettävänä; mutta sittenkin he olisivat halunneet kuulla jotakin varmaa. Hra Gardiner oli odotellut vain postin tuloa; sitten hän lähti oitis matkaan, luvaten lähettää varmoja tietoja ja taivuttaa hra Bennetin palaamaan kotia niin pian kuin mahdollista — suureksi huojennukseksi kälylleen, joka ainoana lohdullisena varmuutena toivoi tietoa, ettei hänen miehensä ollut kaatunut kaksintaistelussa.
Rva Gardinerin piti jäädä lapsineen Longbourniin vielä muutamiksi päiviksi, jotta hänen läsnäolonsa olisi huojennukseksi hänen sisarentyttärilleen. Heidän toinenkin tätinsä kävi ahkerasti heidän luonaan, ja kun hänellä aina oli kerrottavana uusia piirteitä Wickhamin kehnoudesta ja huikentelevaisuudesta — muka heidän hauskutuksekseen ja virkistämisekseen, niinkuin hän sanoi — jätti hän heidät joka kerta yhä alakuloisempaan ja lohduttomampaan mielentilaan.
Koko Meryton tuntuikin muuten käyvän yksimielisesti mustaamaan miestä, jota vielä kolme kuukautta sitten oli pidetty valkeuden enkelinä. Hänen väitettiin jääneen velkaa jok'ikiselle paikkakunnan kauppiaalle, ja hänen juonensa — joita kunnioitettiin viekoitteluyritysten nimellä — olivat ulottuneet jok'ikisen kauppiaan perheeseen. Jokaisen mielestä hän nyt oli maailman pahin syntisäkki; ja jokainen keksi perästäpäin, että oli jo alunpitäen epäillyt hänen tekopyhää olemustaan. Vaikka Elizabeth ei voinut uskoa puoliakaan siitä, mitä hänestä puhuttiin, luuli hän kuitenkin tietävänsä tarpeeksi ollakseen vakuutettu sisarensa täydellisestä perikadosta; ja yksinpä Janekin, joka vielä vähemmän uskoi juoruihin, kävi vallan lohduttomaksi, varsinkin kun käsissä oli jo aika, jolloin karkulaiset hyvästikin olisivat ennättäneet Skotlantiin (minne hän yhä vielä luuli heidän lähteneen), ilman että heiltä kuitenkaan tuli mitään tietoa.
Hra Gardiner oli lähtenyt Longbournista sunnuntaina; tiistaina hänen vaimonsa sai häneltä kirjeen, jossa hän ilmoitti heti etsineensä lankonsa käsiinsä ja suostuttaneensa hänet tulemaan kotiinsa Gracechurch-kadun varrelle. Edelleen, että hra Bennet oli ennen hänen tuloaan turhin toimin tiedustellut pakolaisia Lontooseen pohjoisesta päin tulevien teiden varsilta, ja että hän nyt oli päättänyt etsiskellä läpikotaisin kaikki Lontoon huomattavimmat hotellit, koska hän arveli karkulaisten kaupunkiin tultuaan majoittuneen johonkin niistä, ennenkuin olivat saaneet hankituksi vuokra-asunnon. Hra Gardiner ei omasta puolestaan odottanut suurtakaan tulosta moisesta etsiskelystä; mutta kun lanko oli saanut sen lujasti päähänsä, tahtoi hän auttaa häntä. Hän lisäsi, että hra Bennet oli lujasti päättänyt olla vielä nykyisin lähtemättä Lontoosta, ja lupasi kirjoittaa kohta uudelleen. Kirjeessä oli seuraava loppulisäys:
"Olen kirjoittanut eversti Forsterille ja pyytänyt häntä tiedustelemaan Wickhamin upseeritovereilta, onko tällä mitään läheisiä sukulaisia tai tuttavia, jotka voisivat arvailla, mihin osaan kaupunkia hän on saattanut kätkeytyä. Tätänykyä meillä ei ole siihen vähintäkään viitettä. Arvaan eversti F:n tekevän kaiken, minkä hän suinkin voi. Mutta nyt tulin ajatelleeksi, että ehkäpä Lizzy voi paremmin kuin kukaan muu kertoa meille, onko hänellä sellaisia sukulaisia, joiden luona hän nyt voisi asua."
Elizabeth ymmärsi oitis, mistä syystä häneen oli vedottu; mutta hänen ei ollut mitenkään mahdollista hankkia haluttuja tietoja.